Vihertantan tarinoita

Kuuntelin eilen emeritusprofessorin esitelmän ilmastonmuutoksesta. Esitelmä oli hämmentävä – ei vähiten siksi että tilaisuuden järjestävän tahon edustajan johdanto oli ”tulisi jo”. Siis mitä? Olisiko ilmastonmuutoksessa muka jotakin hyvääkin?

Juu. Kyllä ilmastonmuutos on Suomelle hyvä asia. Tai ainakin Suomen ammattiviljelijöille. Kasvukautemme pitenee – on itse asiassa pidentynyt jo nyt noin kuukaudella. Muutaman kymmenen vuoden päästä voimme istuttaa puutarhoihimme vaikka mitä ”etelän-hetelmä” –kasveja, ja ne pysyvät hengissä talven, kun on niin leutoa.

2050-luvulla eteläisin Suomi on ympäri vuoden lumeton, 2080-luvulla lumiraja kulkee aikalailla maamme keskeltä. Emeritusprofessori suositteli ostamaan nyt lomamökkejä pohjoisesta, koska niillä perilliset tekevät rahaa kun lunta ei ole edes Alpeilla.

Ja mitä parasta: 2080-luvulla Espanja, Italia, Ranska ja eteläisin Englanti ovat ennusteiden mukaan alueita, joiden kesät ovat läpeensä kuivia. Mikään ei kasva. Hurraa! Suomesta tulee vihannesten. mansikoiden, omenoiden ja kenties jopa viinin viljelyn luvattu maa. Eläköön ilmastonmuutos!

Pienen epävireisyyden hurraa-huutoihin tuo se, että kasvit, joille lämpötila määrittelee kasvukauden alun menevät sekaisin. Ruusut kukkivat joskus tulevaisuudessa ympäri vuoden ja nurmikko käyttää kevään kasvua varten varastoimansa energian jo talvella. Mutta pärjäähän sitä ilman ruusujakin. Ja palanut nurmikko tuo meillekin sitä Etelä-Euroopan loppukesän tunnetta.

Olen vastarannankiiski. En iloitse ilmastonmuutoksesta vaikka se tuo mukanaan pidemmän kasvukauden. En tarvitse persikka-, sitruuna- tai oliivipuita omaan puutarhaani, vaikka kieltämättä hurmaava lisä olisivatkin.

Ilmastonmuutos tuo väistämättä mukanaan myös jäätiköiden sulamista ja suurten alueiden aavikoitumista. Jäätiköiden sulaminen aiheuttaa ensimmäisessä vaiheessa maanvyöryjä ja tulvia eri puolilla maailmaa – niistä on jo nyt lukuisia esimerkkejä. Aavikoituminen tulee vaikeuttamaan jo nyt elintason minimillä elävien ihmisten elämää – heiltä katoaa viimeisetkin viljelyn mahdollisuuden rippeet.

Myönnän potevani maailmanparantajan vikaa. Ja nimenomaan ’maailman’. Siksi olen kovin surullinen siitä, että joillekin Suomi tuntuu olevan maailman napa. Heille on hienoa se, että suomalaisten viljelijöiden ja kotipuutarhureiden olosuhteet ilmastonmuutoksen myötä paranevat. Minulle se ei riitä ilonaiheeksi, vaikka kotitarveviljelijä ja kotipuutarhuri olenkin.

Valitettavasti!

Tänään on kulunut 25 vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Muuriin liittyy paljon tarinoita. Tunnetuimmat tarinat ovat äärimmäisen surullisia tai henkeäsalpaavan suurta rohkeutta osoittavia. Minua kovasti kiehtova tarina kertoo Osman Kalinista, sinnikkäästä sissipuutarhurista.

Turkin Anatoliassa syntynyt Osman Kalin jätti kotimaansa vuonna 1963 ja päätyi perheineen Berliiniin vuonna 1980. Uudessa kotikaupunginosassaan Kreuzbergissä vastikään eläkkeelle jäänyt Osman katseli sillä silmällä kolmion muotoista joutomaata muurin vieressä. Hän pohti, että se olisi oiva paikka vihannesten viljelylle. Tuumasta toimeen – Osman raivasi alueen ja ryhtyi viljelemään valkosipulia ja kaalia.

Joutomaaksi alue oli jäänyt siksi, että se virallisesti kuului Itä-Berliiniin. Juuri tuossa kohdassa muurissa olisi pitänyt olla mutka, mutta rakentajat säästivät materiaalia vetämällä mutkat suoriksi.

Itäsaksalaiset rajavartijat kiinnostuivat Osmanin puuhista, ja piipahtivat alueellaan.  Oli nimittäin vahva epäily, että turkkilaiseläkeläinen kaivoi tunnelia. Todisteena puuhistaan Osman antoi rajavartijoille viljelemiään vihanneksia. Hän kertoi olevansa köyhä mies, joka viljelemällä saa elantoa perheelleen. Itäsaksalaiset viranomaiset heltyivät ja antoivat tuolle onnettomalle kapitalismin uhrille luvan jatkaa.

Kun alueen käyttöön oli olemassa lupa, ryhtyi Osman rakentamaan alueelleen majaa – puuhun. Itäsaksalaisilta saaman ohjeistuksen mukaan rakennelma ei kuitenkaan saanut olla muuria korkeampi. Rakennusmateriaalina Osman hyödynsi kaikenlaista mitä sattui löytämään. Ja niin syntyi Baumhaus an der Mauer – kierrätyksen omanlainen taidonnäyte.

Länsisaksalaiset viranomaiset eivät olleet erityisen ihastuneita puumajaan ja sissipuutarhaan, mutta he eivät voineet siihen puuttua. Aluehan kuului Itä-Saksalle.

Muurin kaaduttua Osman Kalinin puutarhasta haluttiin päästä eroon – sen paikalle oli tarkoitus rakentaa uusi katu.  Mutta Osmanpa ei luovuttanut. Maa jolla puutarha sijaitsi, oli alun perin kuulunut vieressä olevalle kirkolle. Siksi rakennuksen tuhoamiseen piti Saksan lain mukaan saada kirkon hyväksyntä. Islaminuskoinen Osman lobbaili kristinuskoista kirkkoa, ja puutarha säilyi.

Nykyisin Osmanin puumaja on kaksikerroksinen hyvin erikoinen pieni talo, jossa kuulemma jopa sisävessa. 350 neliön kokoinen puutarha on täpötäynnä kasveja. Siitä on tullut pienimuotoinen nähtävyys, joka jopa mainitaan joissakin kaupunkioppaissa. Se on hämmentävä keidas – ja oiva muistutus siitä, että sinnikyydestä palkitaan. Ainakin joskus.

Spiegel-Onlinen (saksankielisen) videon Baumhausista voit katsoa täältä.

Tänään vietetään pyhäinpäivän aattoa (All Hallows’ Eve), eli on Halloween.  Suomessa tämän karkki-tai-keppos-juhlan vietto yleistyi 1990-luvulla, mutta ainakin Tenavat-sarjakuvan ystäville se oli tuttu jo aiemmin. Sarjakuvan Eppu kun uskoo vakaasti siihen, että halloweenina Suuri Kurpitsa tulee tuomaan lapsille lahjoja.

(kuva: peanuts.com)

Kauppojen vihannesosastot notkuvat nyt kurpitsoja. Blogit ja aikakauslehdet pursuvat koverrusohjeita. Nyt jokaisen pitäisi tehdä oma kurpitsalyhty (Jack-o’-lantern).

Taruja lyhdyn synnystä on monia. Yksi suosituimmista lienee tiivistetysti sellainen, että heppu nimeltään Jack vedätti paholaista, joka halusi viedä sielunsa. Kun sitten Jackin maallinen vaellus päättyi hän oli joutumassa helvettiin, mutta sinne ei sitten kuitenkaan ollut tulemista.  Mukaansa hän sai kuitenkin valonlähteeksi kekäleen, jonka laittoi kovertamaansa naurikseen.

Nauris taisi jäädä Halloweenin vietossa historiaan, koska kyllähän kurpitsasta saa näyttävämpiä lyhtyjä…

(kuva: Wikimedia Commons)

Kurpitsat (Cucurbita) ovat kurkkukasveihin kuuluva suku.  Kasvitieteellisesti kurpitsat (kuten myös kurkut ja tomaatit) ovat hedelmiä, koska se mitä syömme on kasvinosa, jossa siemenet ovat.

Niinpä jättikurpitsa (Cucurbita maxima) lienee maailman suurin hedelmä.  Tiettävästi maailman painavin kurpitsa heilautti vaa’an noin tuhanteen kiloon.  Suomen Jättikasviyhdistyksen painokisan voitti tänä vuonna  431 kiloa painanut hedelmä. Suomen ennätys on vuodelta 2012 – 716 kiloa. Riittäisi isollekin perheelle – tai koko suvulle…

Taitaa olla maailman painavin. (kuva: World Records Academy)

Lyhtykurpitsat ovat (sato)kurpitsoja (Cucurbita pepo). Kurpitsalajikkeet voidaan jakaa neljään ryhmään: kesäkurpitsat, koristekurpitsat, spagettikurpitsat ja talvikurpitsat. Koverrettavat edustavat tuota viimeistä ryhmää. Kaikissa ryhmissä riittää kurpitsoja moneen lähtöön, niin muodon kun värin suhteen. Ja kyllähän mautkin ovat erilaisia.

Omia kurpitsasuosikkejani ovat kesäkurpitsat ’Gold Rush’ ja ’Eight Ball’ – ja siemenet tietty Hyötykasviyhdistyksen kaupasta. Ei mene hirvittävän pitkään ennen kun pääsee taas hypistelemään siemenluetteloja…

Hieman liian isoksi kasvanut ’Eight Ball’.

Pidätkö kamomillateestä? Etkö voi elää ilman valkosipulia? Onko pakastimesi täynnä mustikoita? Jos vastasit johonkin ’kyllä’, niin olet lääkekasvikäyttäjä. Kaikki kolme – teesi maustaja kamomillasaunio (Matricaria chamomilla), valkosipuli (Allium sativum) ja mustikka (Vaccinium myrtillus) – hoitavat kaikenlaisia vaivoja, sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Kasveista on valmistettu lääkkeitä antiikin ajoista lähtien. Ensimmäiset yliopistot perustettiin 1100-luvulla ja jo 1200-luvulla niihin liitettiin lääketieteelliset tiedekunnat. Luonnontieteet olivat keskeinen oppiaine lääketieteen opinnoissa. Koska kasvit liittyivät kiinteästi lääkkeiden valmistamiseen, tuli monesta lääkäristä myös kasvitieteilijä. Ei siis ole sattumaa, että vanhat kasvitieteelliset puutarhat Euroopassa ovat syntyneet nimenomaan lääketieteellisen tiedekunnan yhteyteen.

Vuonna 1545 perustettu Padovan yliopiston kasvitieteellinen puutarha on maailman vanhin edelleen alkuperäisellä paikallaan sijaitseva puutarha. (kuva: Orto Botanico Padova)

Pitkään lääkärit vannoivat signatuuriopin nimeen. Sen mukaan kasvin muoto tai väri kertoo sen lääkinnällisistä ominaisuuksista. Orvokeilla (Viola) on sydämen muotoiset lehdet, joten niitä pidettiin varmana sydänvaivojen parantajana. Verenvuotoa hoidettiin punajuurimehulla, ja kasveilla, joilla on munuaisen muotoiset lehdet hoidettiin munuaisvaivoja. Mukulaleinikin (Ranunclus ficaria) juuret näyttävät peräpukamilta, ja sitä pidettiin todisteena siitä, että niillä voidaan poistaa tuo vaiva.

Berliinin kasvitieteellisessä puutarhassa lääkekasvit on istutettu ihmisruumiin muotoon. (kuva: bgbm.com)

Suomessa kasvitiede kuului lääkärien koulutukseen Turun Akatemiassa vuodesta 1641 lähtien. Turun Akatemian toiminta siirrettiin Helsinkiin vuonna 1828, ja vuotta myöhemmin Helsingin Kaisaniemeen muutti vuonna 1678 perustettu kasvitieteellinen puutarha. 1800-luvun puolessa välissä kasvitiede vaihtui lääkäriopinnoissa farmakologiaan.

Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kasvihuone.

Farmakologia sai alkunsa lääkäreiden, apteekkarien ja kemistien yhteistyöstä. 1800-luvun alussa kasveista opittiin eristämään niiden aineosia puhdistettuina kemiallisina aineina. Kasveista tuli lääkeaineiden raaka-ainetta. Näin lääkeaineiden laatu saatiin tasaisemmaksi ja annostelu täsmällisemmäksi. Perusta nykyiselle lääketeollisuudelle oli luotu.

Lääketeollisuuden synty 1900-luvun taitteessa syrjäytti melko nopeasti perinteisen lääkekasvien käytön. Se synnytti vastareaktiona herbalismin, jonka suosio on kasvanut valtavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nykyisin myös monen kasvin terveysvaikutteista tehdään yliopistoissa tieteellistä tutkimusta. Ympäri käydään ja yhteen tullaan…

’Naisten vaivojen’ hoitoon sopivista kasveista löytyy tarina. Muihin vaivoihin palaan myöhemmin.

Latina oli aikoinaan Rooman valtakunnan hallinnon kieli. Suosikkisarjakuvissani Asterix seikkailee Rooman valtakunnassa, ja hänen villisioille person ystävänsä Obelixin suosikkisanontoja on ”Hulluja nuo roomalaiset”.  Sarjakuvan italiankielisissä painoksissa Obelix ilmaisee saman sanoilla  ”Sono pazzi questi romani” – SPQR.

Roomaan matkannut tuskin malttaa tuijottaa varpaitaan, mutta jos malttaisi, niin huomaisi todennäköisesti että viemäreiden kansia koristavat kaupungin vaakunassakin esiintyvät kirjaimet SPQR. Irvailevatko roomalaiset itselleen Obelixin sanoin? Eivät. SPQR on lyhenne latinan sanoista ’Senatus populusque Romanus’ (= Rooman senaatti ja kansa).

(kuva: WIkimedia Commons)

Ja mitähän Obelixilla ja roomalaisilla mahtaa olla tekemistä tässä blogissa? No itse asiassa ei mitään, mutta latinan kielellä on. Vaikka kasvien tieteelliset nimet eivät ole pelkästään latinaa, niin kyllä tuolla kielellä on äärimmäisen tärkeä rooli kasvien nimistössä.

Latinan tärkeys ei jää pelkästään kuolleeksi kirjaimeksi nimistöön. Kasvien nimiin sisältyvät latinankieliset sanat ovat usein määreitä, jotka kertovat kasvista jotakin.  Kieleen perehtymätönkin osaa arvata, että tricolor kertoo kolmesta väristä, elegans jostakin hienosta tai micro jostakin pienestä. Arvaukset voivat toki mennä pieleenkin – vulgaris ei tarkoita että kasvi olisi moukkamainen tai silvestris että kyse olisi vuodenvaihdekasvista. Vulgaris kertoo kasvin olevan yleinen tai tavallinen, silvestris että se kasvaa metsässä.

Tieteellisen nimen antamista määreistä kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti marssia kirjakaupaan (tai piipahtaa verkkokaupassa), lyödä vajaat kolmekymmentä euroa pöytään ja hankkia itselleen viime vuonna ilmestynyt mielenkiintoinen ja kerrassaan hurmaava kirja – Lorraine Harrisonin ’Latinaa puutarhureille’ (Schildts & Söderströms, 2013). Kirjan on suomentanut ja mukauttanut Suomen oloihin Julia Donner.

Kirja pitää sisällään yli 3000 sanaa, ja jokaisen sanan yhteydessä on mainittu esimerkkikasvi, jonka nimessä ko. sana esiintyy. Sanaston lisäksi kirjassa on esitelty 20 kasvisukua sekä kymmenen merkittävää kasvitieteilijää.

Jos ei halua päntätä sanoja, niin voi lukea kirjasta vain ne osat, joissa avataan kasvien nimitietoa yleisemmin. Tietoa löytyy mm. siitä mitä nimi kertoo kasvin muodosta, väristä, ominaisuuksista, tuoksuista, mausta tai kotipaikasta.

Harvemmin löydän itseni uppoutuneena sanakirjaan. Tämä vei mukanaan!

Kirjanhan voi myös lainata kirjastosta. Pääkaupunkiseudulla asuville tiedoksi: kirja löytyy (ainakin tätä kirjoittaessa) jopa suoraan hyllystä…

Eilen silmiin osui äärimmäisen surullinen uutinen: Suomessa on tehty ensimmäinen havainto tulipoltteesta. Tähän asti Suomi on ollut ainoa EU-maa, jossa tuota kasvitautia ei esiinny – nyt se on löydetty ahvenanmaalaiselta päärynäviljelmältä. Tautilöydös on sekä murheellinen että vakava. Kaksi kolmasosaa Suomen hedelmäsadosta on tuotettu Ahvenanmaalla, ja kaikki tulipoltteen saastuttamat hedelmäpuut joudutaan hävittämään.

Tulipolte (ruotsiksi päronpest) on Erwinia amylovora –bakteerin aiheuttama tauti, joka iskee joihinkin puuvartisiin ruusukasvien (Rosaceae) heimoon kuuluviin kasveihin. Tulipoltteen isäntäkasveja ovat muun muassa omenapuut (Malus), päärynät (Pyrus), tuomipihlajat (Amelanchier), tuhkapensaat (Cotoneaster), orapihlajat (Crataegus) ja pihlajat (Sorbus).

Tulipolte on peräisin Pohjois-Amerikasta, jossa se on ollut riesana jo yli 200 vuotta. Euroopassa ensimmäiset tautilöydökset tehtiin vuonna 1957 Englannissa ja 1960-luvulla tulipolte oli levinnyt jo ainakin Hollantiin, Tanskaan ja Puolaan. Ruotsissa ja Norjassa ensimmäiset tartunnat havaittiin vuonna 1986.

Tulipoltteen levinneisyys vuonna 2007  (kuva: Wikimedia Commons)

Eviran vuosi sitten järjestämässä kasvinterveysseminaarissa hehkutettiin Suomen olevan ainoa EU-maa, jossa tautia ei esiinny. Viime keväänä kuluttajia muistutettiin tiuhaan siitä, että Virosta halpoja taimia metsästävien on syytä perehtyä tuontirajoituksiin. Muistutusten tavoitteena oli estää tulipoltteen leviäminen tänne. Tätä kirjoittaessa ei vielä tiedetä mitä kautta tauti on Ahvenanmaalle tullut eikä sitä miten laajalle se on siellä levinnyt.

Tulipolte leviää saastuneiden taimien välityksellä. Saastuneen kasvin erittämän bakteeriliman levittäjinä toimivat ihmiset, hyönteiset, linnut, tuuli ja sadepisarat. Leviämisriski on suurimmillaan korkeissa lämpötiloissa ja ilmankosteuden ollessa korkea. Bakteerit lisääntyvät hyvin nopeasti ja ne talvehtivat puun kuoren alla.

Tämän voi kyllä syödä – tauti ei ole vaarallinen ihmisille… (kuva: APS)

Tulipoltteeseen ei ole olemassa mitään lääkettä – mitkään torjunta-aineet eivät siihen pure. Ainoa tapa päästä eroon taudista on hävittää saastuneet kasvit. Eviran varosuunnitelman mukaan hedelmäviljelmällä todetussa tartunnassa toimitaan näin:

Sairaat kasvit hävitetään mahdollisimman tarkoin juurineen. Kaadettujen puiden kannot revitään ylös, ja mahdollisesti myöhemmin ilmestyvät juurivesat tuhotaan esim. glyfosaattikäsittelyllä. Sairaiden kasvien kanssa kosketuksissa olleet materiaalit ja välineet, esim. kasvihuoneissa, työskentelytiloissa tai varastossa hävitetään tai puhdistetaan ja desinfioidaan.

Eivätkä toimenpiteet tuohon lopu…

Tulipolte ei ole pelkästään ammattiviljelijöiden ongelma. Jos tulipoltetta löytyy kotipuutarhasta, niin saastuneet kasvit on yhtälailla hävitettävä, ja samalla joudutaan todennäköisesti hävittämään myös naapurin puolella olevia isäntäkasveja. Taudin aiheuttamat taloudelliset menetykset ovat luonnollisesti suurimmat ammattilaisille.

Tulipoltteen hävittämistä norjalaisessa kotipuutarhassa (kuva: Evira)

Mistä tuon vihulaisen sitten tunnistaa? Eviran kotisivulla oireet luonnehditaan näin:

Kukinnot lakastuvat ja kuolevat, kuolleet kukat kuivuvat ja tummuvat jopa lähes mustiksi, mutta yleensä ne eivät varise. Nuoret versot ja ohuet oksat lakastuvat ja kuolevat, oksat ruskettuvat ja niiden kärki taipuu alaspäin (ns. ”paimensauvaoire”). Lehtiin muodostuu nekroottisia alueita tai lehtiruoti ja keskisuoni mustuvat. Kehittyvät hedelmät ruskettuvat tai mustuvat ja näivettyvät, jäävät kiinni kasviin kuten kukinnotkin ja muumioituvat. Vähitellen tauti leviää paksumpiin oksiin ja runkoon muodostaen kuoliolaikkuja, jotka voivat ympäröidä koko oksan ja rungon. Tässä vaiheessa koko puu kuolee nopeasti. Lämpimissä ja kosteissa oloissa versoista, kuoliolaikuista hedelmistä ja kukista erittyy valkoista, myöhemmin mahdollisesti kellertyvää bakteerilimaa.

(kuva: Evira)

(kuva: Evira)

Muutkin kasvitaudit voivat aiheuttaa samankaltaisia oireita, joten syytä panikointiin ei ole, vaikka noita tulipolteoireita omasta puutarhasta löytyisikin. Tulipoltteen määritys edellyttää aina laboratoriotutkimuksia.

Taudin leviämistä maassamme kannattaa kuitenkin seurata. Mikäli tauti leviää omille nurkille, ja omissa kasveissa esiintyy tulipolteoireita, niin on otettava yhteyttä kasvintarkastajaan. Silläkin uhalla, että tartunta aiheuttaa rypyn naapurisopuun.

Alanvaihtajana saan usein kysymyksen ”Mitä sinä nykyisin oikeastaan teet?”. Viheralalla toimiminen on tuttu juttu, mutta mikä on se, joka oikeasti täyttää päivät – ainakin kasvukauden aikana?

Päivät täyttyvät hyvin erilaisesta tekemisestä. Alkukausi painottuu leikkaamiseen. Sen jälkeen alkaa kevättyöt ja kesäkukkahommat. Ennen juhannusta on viherrakennuskiirettä ja juhannuksen jälkeen tekeminen on pitkälti perushoitoa. Syksyn lähestyessä alkavat syystyöt. Läpi kauden kulkevat neuvonta ja suunnittelu. Kaikenlaista siis – ja kaikki yhtä mielekästä työtä. Nimenomaan työtä, ja vielä sellaista, jonka tekemisestä olen aidosti ylpeä.

Missioni on auttaa. Auttaa sellaisia jotka eivät halua, eivät ehdi, eivät osaa, eivät jaksa. Siksi tuntuu aina yhtä hassulta, kun joku asiakas kokee tarpeelliseksi selitellä miksi on palkannut puutarhurin hoitamaan jonkun pihansa työn. Tokkopa kukaan selittelee automekaanikolle miksi tuo autonsa huoltoon tai sähkömiehelle miksi on tilannut hänet vetämään johtoja . Ei siis puutarhurillekaan tarvitse selitellä – vuohenputken kitkeminen(kin) on hänen työtään. Ja hän auttaa kyllä ihan pienissäkin tarpeissa – ei niitä ole mitään syytä vähätellä.

Tänä kesänä olen törmännyt usealla pihalla siihen, että upean suunnitelman pohjalta rakennetussa pihassa joku kohta on muuttunut ”kaljuksi”.  Perennat ovat kuolleet. Kasvupaikat ovat olleet erilaiset, ja kasvit ko. kasvupaikoille sopivia. Yhden yhteisen tekijän olen kaikissa noissa pihoissa löytänyt. Kuolleet kasvit ovat olleet tuontitavaraa. Talvi oli lumeton ja kesän lämpötilavaihtelut kerrassaan poikkeukselliset – sanoi Ilmatieteeen laitos mitä tahansa.  Ilmeisesti tuo on ollut noille kasveille liikaa.

Kannattaa siis suosia kotimaista taimimateriaalia, vaikka se väistämättä on hieman kalliimpaa kuin tuontitavara.  Pitkällä tähtäimellä syntyy säästöä, kun taimet pysyvät hengissä. Suomalaiset taimistoviljelijät tekevät kerrassaan erinomaista työtä, josta heidän on syytä olla ylpeitä!

Aina ei kaikkia upean suunnitelman täsmälajikkeita löydy kotimaisena tuotantona, mutta kannattaa ehkä miettiä voisiko ne korvata melkein identtisellä lajikkeella, jota viljellään Suomessa. Jos oma intressi tai omat taidot eivät riitä tuohon pohdintaan, niin aina voi pyytää apua ammattilaiselta.

Kuvien perennat ovat kotimaisia – Björkvallin Taimiston kasvatteja.

Opiskelin puutarhuriksi ruotsinkielisessä oppilaitoksessa. Opetussuunnitelman mukaisesti kasvit piti tunnistaa kolmella nimellä – tieteellisellä, suomenkielisellä ja ruotsinkielisellä. Jotkut olivat helppoja, kotimaiset nimet olivat toistensa suoria käännöksiä. Mutta jotkut ihmetyttivät. Ei minkään valtakunnan logiikkaa nimissä, molemmat oli vaan päntättävä päähän.

Opiskeluajan jälkeen pakkaa on tullut sekoittamaan vielä lisää kieliä. Kirjahyllystäni löytyy alan kirjallisuutta myös englanniksi, saksaksi ja italiaksi. Mitä enemmän kieliä, sitä enemmän ihmetystä noista nimistä. Jotkut kasvit ovat toki tunnistettavissa melkein millä tahansa kielellä. Ruusu on rosa, rose, ros, … ja pioni on paeonia, pion, peony…  Aroniakin on yleensä aronia, mitä nyt saksalaiset haluavat kutsua sitä omenamarjaksi (Apfelbeer).

Helianthus annuus, auringonkukka – on aurinkoinen kaikilla tuntemillani kielillä. Suomeksi , englanniksi ja saksaksi se on ’kukka’, ruotsinkielisille se on ’ruusu’ (solros). Italiankielinen nimi kertoo jo jotakin kasvin käyttäytymisestä: girasole = kääntyy aurinkoon. Tieteellisiin nimiin perehtyneet tietävät oitis kasvin olevan yksivuotinen – sen kertoo nimen  ’annuus’.

(kuva: Wikimedia Commons)

Yksi lempikasveistani on Alchemilla mollis, jättipoimulehti. Suomenkielisen nimensä se lienee saanut isoista poimuisista lehdistään. Kasvin ruotsinkielinen nimi – daggkåpa = kastekaapu – kertoo paljon siitä miltä kasvi kasteisena aamuna tai sateen jälkeen näyttää. Pisarat kiiltävät kauniisti lehdillä, joiden  tieteellisen nimen  ’mollis’ kertoo olevan pehmeät tai pehmeäkarvaiset.  Myös englannin- ja saksankielisessä nimessä kasviin liitetään vaatekappale – viitta tai päällystakki. Mutta kasteen sijaan se liitetään jostakin kumman syystä naiseen: Lady’s Mantle  ja Frauenmantel .

Julkisessakin viherrakentamisessa suosittu Dasiphora fruticosa, pensashankikki, on kasvi jonka suomenkielinen nimi on hyvin suoraviivainen. Se, kuten kasvin aiempi tieteellinen nimi (Potentilla fruticosa) kertoo, että kyseessä on hanhikkikasveihin kuuluva pensas. Tuolla logiikalla kasvin nimen pitäisi olla ruotsiksi ’fingerörtsbuske’ . Vaan kun ei ole. Se on ölandstok. Väistämättä tuosta ruotsinkielisestä nimestä tulee mieleen eräällä Ruotsin saarella asuva kylähullu. ’Tok’ tarkoitta tässä kuitenkin pensasta – näin valisti Carl von Linné jo 1740-luvulla. Saksankieliset tuntevat kasvin sormipensaana (Fingerstrauch).

Joskus nimet saattavat melkein johtaa harhaan. Eihän orapihlaja (Crataegus) ole mikään piikikäs pihlaja (Sorbus), vaikka nimestä voisi niin päätellä. Suorana käännöksenä orapihlaja olisi ruotsiksi ’taggrönn’, joka on aika kaukana oikeasta nimestä hagtorn.  Ruotsinkielinen nimi on yhdistelmä aitausta (’hag’) ja piikkiä (’torn’), eli se kertoo heti, että kyseessä on piikikäs aitakasvi. Samoin tekee englanninkielinen nimi hawthorn, jossa ’haw’ on pensasaidan (hedge) vanhakielinen sana. Saksalaisille orapihlaja on valkopiikki (Weißdorn).

(kuva: Wikimedia Commons)

Eihän kasvien nimillä sinänsä ole mitään merkitystä, mutta nimien maailma on aika kiehtova – ainakin minun mielestä. Ja kyllä ne joskus tuntuvat heijastavan myös eri kieltä puhuvien stereotypioita. Vai kenties vain kuvittelen, että suomenkieliset kasvien nimet usein ovat pragmaattisia, ruotsinkieliset kaunosieluisia (tai muinaiskieltä) ja saksankieliset lyhyitä ja asiallisia.

Kaunis keveä perhonen
lentää kukasta kukkaan
lemmikistä neilikkaan,
sinikellosta apilaan
ja sieltä nurmen nukkaan.

Kaunis iloinen perhonen
kukkien mettä maistaa
niityillä sinisillä.
Aina on kiire sillä.
Ihana aurinko paistaa.

(Tsekkiläinen kansanruno, käännös Eeva-Liisa Manner)

Olen huono perhostuntija, joten olen erittäin kiitollinen erinomaisesta ja palkitusta Luontoportista. Perhoset ovat kauniita, ja lasken herkästi työkalun kädestäni pysähtyäkseni ihailemaan perhosten lentoa omassa puutarhassani. Niistä on hyötyä pölyttäjinä, aivan kuten mehiläisistä, kimalaisista ja kukkakärpäsistä.

Perhoset viihtyvät niityillä ja kedoilla. Kun perinnemaisemat harvinaistuvat, perhoslajit vähenevät. Ylihoidetut ja tiukkaan parturoidut nurmikot sekä pitkälle jalostetut tuontikasvit eivät muodosta sellaista monimuotoista ympäristöä, joka houkuttelisi perhosia. Jokainen voi omilla valinnoillaan luoda perhosille suotuisan ympäristön. Eikä siihen tarvita kokonaista pihaa – myös parvekkeesta voi tehdä perhosystävällisen.

Ruotsin Luonnonsuojeluyhdistys on listannut perhospuutarhan kultaiset säännöt seuraavasti.

Perhoset tarvitsevat ravintoa koko elämänsä ajan. Toukka syö isäntäkasvia, ja aikuinen perhonen imee mettä. Muista huomioida perhosten kasvitarve koko niiden elinkaaren ajaksi.

Perhospuutarhan perustavan on siis syytä olla jopa hieman huolimaton rikkakasvien kitkemisessä. Pihan laidoille tai vaikka kompostin viereen on hyvä jättää kasveja perhosten lastentarhaa varten.

Istuta voimakkaan värisiä mesikasveja.

Tuosta säännöstä olen osittain eri mieltä… Perhoset valitsevat kukan sen värin, muodon ja tuoksun perusteella, ja eri lajeilla on erilaiset mieltymykset. Päiväperhosille suosittuja värejä ovat purppura, violetti ja keltainen, kun taas yöperhoset pitävät enemmän vaaleista, jopa ihan valkoisista, kukista.

Suosi yksinkertaisia ja vanhoista kannoista peräisin olevia kasveja. Monet pitkälle jalostetut kasvit eivät tuoksu ja niissä on niukasti mettä.

Perinnekasvit kuuluvat itseoikeutetusti perhospuutarhaan!

Kevään kukkapuute on pullonkaula monelle perhoslajille. Istuta aikaisia kukkijoita.

Hyvässä perhospuutarhassa kukkii itse asiassa läpi kesän.

Istuta mesikasvit ryppäisiin, ei erilleen kasvi sinne ja toinen tänne. Silloin perhoset löytävät kasvit helpommin.

Myös toukkien isäntäkasvit on syytä kasvattaa ryppäissä, ettei ravinto lopu. Nokkoset, hernekasvit ja ristikukkaiskasvit ovat monien perhoslajien isäntäkasveja.

Syyssyrikkä, mäkimeirami (= oregano), laventeli, timjami ja ohdakkeet ovat erinomaisia mesikasveja.

Perusta perhosravintolasi mieluiten tuulelta suojattuun ja aurinkoiseen paikkaan.

Älä käytä mitään kemikaaleja torjunta- tai lannoiteaineena.

(kuva: Naturskyddsföreningen)

Jos perhosystävällinen puutarha kiinnostaa, niin suosittelen lämpimästi tutustumista Riku Cajanderin sympaattiseen kirjaan ’Puutarhan parhaat perhoskasvit’. Kirja kertoo perhosten ja kasvien yhteiselosta sekä listaa hoito-ohjeineen kirjoittajan oman subjektiivisen ”perhoskasvien top 100 –listan”. Ja löytyy sieltä myös perhoskiljun teko-ohje…

Voit myös katsoa tämän videon:

Rikkaruoho, rikkakasvi, roskakasvi, … Myös vähemmän rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ihan oikeita kasvejahan nuo rikkakasvitkin ovat, mutta harvempi haluaa nurmikon täyteen voikukkia, pensaanaluset täyteen vuohenputkea tai kasvimaan täyteen vesiheinää.

Rikkakasvit jaetaan usein kahteen ryhmään – yksivuotiset eli siemenrikkakasvit ja monivuotiset eli juuririkkakasvit.

Siemenrikkakasvit

Yksivuotiset rikkakasvit ovat lyhytikäisiä ja leviävät tehokkaasti siementämällä. Niistä kannattaa ehdottomasti hankkiutua eroon ennen kukintaa, koska ne tekevät siemeniä vain kerran. Yksivuotisista tavallisia ovat mm. pihatähtimö (= vesiheinä, Stellaria media), pihasaunio (Matricaria discoidea)   ja kylänurmikka (Poa annua).

Pihatähtimö

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

Pihasaunio

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

Kylänurmikka

(kuva: Wikimedia Commons)

(kuva: Wikimedia Commons)

Juuririkkakasvit

Monivuotiset rikkakasvit ovat puutarhan varsinaisia pahiksia. Ne leviävät voimakkaasti siementen, juurakoiden ja maanpäällisten tai maanalaisten rönsyjen avulla. Siksi on erittäin tärkeää saada ne pois juurineen – ja vieläpä niin että maahan ei jää pienintäkään juurenpalasta. Jos juuririkkaruohot ovat täysin vallanneet esimerkiksi kukkapenkin, niistä pääsee kunnolla eroon vain kaivamalla kasvit ylös, puhdistamalla juuripaakut rikkaruohoista ja istuttamalla kasvit uudestaan.  Ole siis tarkkana, varsinkin kun saat ystävältä tai naapurilta jakotaimia…

Monivuotisista rikkakasveista tavallisia ovat mm. voikukat (Taraxacum), vuohenputket (Aegopodium), juolavehnä (Elymus repens), peltokorte (Equisetum arvense), pelto-ohdake (Cirsium arvense) ja hiirenvirna (Vicia cracca).

Voikukka

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

Vuohenputki

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

Juolavehnä

(kuva: Wikimedia Commons)

(kuva: Wikimedia Commons)

Peltokorte

(kuva: Wikimedia Commons)

(kuva: Wikimedia Commons)

Pelto-ohdake

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

Hiirenvirna

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

(kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti.com)

Torjunta ja hävittäminen

Parhaiten rikkakasveista pääsee eroon, kun kitkee ne heti kun nousevat maasta. Varsinkin yksivuotiset rikkakasvit kannattaa kitkeä mahdollisimman pieninä taimina. Monivuotisten rikkakasvien kitkemisessä on syytä olla huolellinen. Kasvien juuret katkeavat helposti ja uusi kasvi kasvaa nopeasti tilalle pienestäkin maahan jääneestä juurenpalasta. Kitketyt rikat kannattaa jättää aurinkoon kuivumaan, jotta ne varmasti kuolevat. Kuivat ja takuuvarmasti kuolleet rikkakasvit voi laittaa kompostiin.

Työkalut helpottavat kitkemistyötä. Voikukkarauta on mielestäni oiva työkalu kaikkeen kitkentään. Kasvimaalla voit helpottaa taimirivien välien kitkemistä käyttämällä heiluriharaa ja nurmikosta saat voikukat näppärästi pois käyttämällä rikkaruohonpoistajaa.

Voikukkarauta (kuva: Hautala Service)

Rikkaruohonpoistaja (kuva: Fiskars)

Rikkaruohohara (kuva: Fiskars)

Kitkin (kuva: Hautala Service)

Heilurihara (kuva: Hautala Service)

Paljaan maanpinnan kattamisella voi estää siemenrikkaruohojen taimettumisen. Katetta voi käyttää myös rikkaruohokasvuston peittäjänä, koska se estää rikkakasvien valonsaannin ja yhteyttämisen, jolloin ne hiljalleen kuolevat. Tiheään vuohenputkikasvustoon kate ei kuitenkaan pure.

Kun rikkakasvustot valtaavat alaa, voi houkutus tarttua myrkkyihin olla suuri. Glyfosaattia ( esim. RoundUp) markkinoidaan tehokkaana ja peräti turvallisena täsmäaseena rikkakasveja vastaan. Turvallisuudesta on kuitenkin olemassa sangen vähän puolueettomia tutkimustuloksia, ja pitkäaikaisvaikutuksista tiedetään erittäin vähän.  Jos ei kuitenkaan voi elää ilman myrkkyjä, niin on hyvä muistaa, että vesistöjen lähellä glyfosaattia ei saa käyttää ollenkaan. Lisäksi tutkimukset osoittavat, että täällä meillä aine säilyy kylmän talven takia maaperässä tavallista pidempään.

Onko vai eikö?

Monelle aloittelevalle viherpeukalolle rikkakasvien tunnistaminen tuottaa tuskaa. Hyvä idea on hankkia ihan perinteinen kirja, jota voi kukkapenkin reunalla selailla. Hyviä valintoja ovat esimerkiksi Kasvinsuojeluseuran ’Rikkakasviopas’ tai Minerva-kustannuksen ’Rikkakasvit’.

Myös verkosta voi hakea tunnistusapua:

• RoundUpin rikkakasvihaku
• Farmit.net tunnistuskuvat
• Luontoportin kukkakasvien tunnistus