Hobittejako tuolla asuu?

Kaupungeistamme löytyy alueita, joilla pienet mökit nököttävät vieri vieressä. Nuo ”hobittilat” ovat siirtolapuutarhoja.

Siirtolapuutarhojen juuret ovat 1700-luvun lopun Englannissa, jossa kehittyi ajatus köyhille tarkoitetuista puutarha- ja viljelypalstoista. Laki köyhien puutarhoista säädettiin Englannissa vuonna 1819. Idea siirtyi Manner-Eurooppaan, ja sekä Tanskaan että Saksaan perustettiin köyhien puutarhoja 1800-luvun alkupuolella.

Siirtolapuutarhaliikkeen isänä pidetään kuitenkin saksalaista Dr. Gottlieb Moritz Schreberiä (1806-61), joka oli äärimmäisen kiinnostunut nuorten kasvatuksesta ja kansanterveydestä sekä niiden riippuvuuksista. Ensimmäinen varsinainen siirtolapuutarha perustettiin Schreberin kuoleman jälkeen, vuonna 1869 Leipzigiin. Tuo siirtolapuutarha muotoutui kuitenkin Schreberin kasvatusfilosofian pohjalta – pääpaino oli virkistyksessä ja ulkoilmaelämässä, ei niinkään puutarhaviljelyssä. Ensimmäiset viljelypainotteiset siirtolapuutarhat perustettiin Punaisen Ristin toimesta Berliiniin ja Lübeckiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina.

Suomeen siirtolapuutarhaliike tuli Tanskan ja Ruotsin kautta. Helsingissä aihe oli ensimmäistä kertaa esillä kaupunginvaltuustossa jo 1900-luvun alussa. Suomen ensimmäinen siirtolapuutarha perustettiin kuitenkin Porvooseen vuonna 1915. Helsingin ensimmäinen siirtolapuutarha on vuonna 1918 perustettu Brunakärr koloniträdgård, joka on vanhin alkuperäisellä paikallaan edelleen sijaitseva siirtolapuutarha maassamme. Maailmansotien välisenä aikana perustettiin useita uusia siirtolapuutarhoja, ja hiljalleen ne vakiinnuttivat asemansa tarjoten yhä useammalle kaupunkilaiselle pienen palan omaa maata.

Toisen maailmansodan aikana siirtolapuutarhoja perustettiin moneen kaupunkiin. Viranomaiset halusivat helpottaa elintarvikepulaa luovuttamalla maata siirtolapuutarhoiksi, joissa kaupunkilaiset itse viljelisivät juurikasveja, hedelmiä ja marjoja. Sotavuosina annettiin myös poikkeuslupa pitää siirtolapuutarhoissa eläimiä. Kanat, siat, kanit ja lampaat toivat siirtolapuutarhoihin täysin uudenlaista elämää.

Sodan jälkeen siirtolapuutarhojen merkitys ruokatarpeiden tuottajina väheni, ja niistä tuli ensisijaisesti kaupunkilaisten urbaaneja puutarhalla varustettuja kesämökkejä. Elintarvikkeiden viljelyinnostus on kuitenkin nostanut päätään sangen tasaisesti 1980-luvulta lähtien, kun kiinnostus puhtaita ja lähellä tuotettuja elintarvikkeita kohtaan on ollut kasvussa.  Samalla myös käsillä tekemisen ja palkkatyön vastapainon tarpeesta on tullut yhä useammalle tärkeää. Ei siis ihme, että siirtolapuutarhapalstat ovat tällä hetkellä hyvin kysyttyjä. Silkkaa urbaanilegendaa on kuitenkin se ”tieto” että palstan saamiseksi joutuu jonottamaan vuosikausia. Kannattaa käydä tutkimassa siirtolapuutarhojen ilmoitustauluja! Varsinkin kauden alussa ja lopussa mökkejä on yleensä myynnissä runsaastikin.

Ainakin Helsingissä siirtolapuutarhat ovat kaavoitukselliselta statukseltaan kaupungin puistoaluetta. Alueet ovat sekä kulttuurihistoriallisesti että maisemallisesti arvokkaita, ja niillä on sangen pitkät perinteet. Tästä johtuen Helsingin kaupunki on kirjannut  pelisääntöjä siirtolapuutarhoille. Pelisääntöjen noudattamista valvoo kunkin siirtolapuutarhayhdistyksen hallitus.

Pelisäännöissä ei oteta kantaa siihen, mitä kasveja palstalla kasvatetaan – se on jokaisen viljelijän itsensä päätettävissä. Jotkut haluavat perennoja, jotkut pensaita ja jotkut panostavat hyötykasveihin. Joidenkin mielestä perinnekasvit ovat ainoa oikea valinta, kun taas toiset haluavat kokeilla uutuuksia. Siksi jokainen palsta on – ennemmin tai myöhemmin, ja yleensä kovan työn jälkeen – aikalailla vuokraajansa näköinen.

Haluatko lisää tietoa siirtolapuutarhoista? Käy Siirtolapuutarhaliiton kotisivuilla.

Leave a Reply