Calle pisti ojennukseen

Olen havainnut, että ihmiset voi – hieman kärjistäen – luokitella kahteen ryhmään sen perusteella miten he säilyttävät tärkeitä papereitaan. Toiset ovat ’muovitasku-lokerikko-välilehti’ –ihmisiä  ja toiset ovat ’kasaihmisiä’. Itse kuulun tuohon ensiksi mainittuun ryhmään, ja kenties siksi minua kiehtoo suuresti kasvien systemaattinen luokittelu.

Vielä 1950-luvulla suomalaiset koululaiset opiskelivat biologian tunneilla Carl von Linnén silloin jo noin kaksisataa vuotta vanhaa kasvijärjestelmää. Linné luokitteli kasvit heteiden määrän ja sijainnin mukaan 24 luokkaan. Tuon luokittelunsaClavis systematis sexualis’ – Linné esitteli ensimmäistä kertaa vuonna 1735 julkaisemassaan teoksessa ’Systema Naturae’.

(kuva: Wikimedia Commons)

(kuva: Wikimedia Commons)

(kuva: Wikimedia Commons)

(kuva: Wikimedia Commons)

Kun luontoa lähdetään lokeroimaan, niin eihän sitä voi jättää pelkästään kasveihin. Linné luokitteli myös eläimet kuuteen ja mineraalit neljään luokkaan. Vaatimattomaksi tuota Ruotsin sadan kruunun seteliä koristavaa aatelisherraa ei voi kutsua – hänen sanotaan tokaisseen, että ”Luoja loi, Linné järjesti”.

Nykyisin Linnén kasvien luokittelu on jo vanhentunut. Hänen luoman luokittelumenetelmän heikkous on se, että heteitä ja emiä voi olla samoja määriä myös sellaisilla kasveilla, jotka eivät ole toisilleen sukua.  Niinpä kasvit nykyisin luokitellaan evoluutiobiologian pohjalta. Jokaisella kasvilla on oma ’sukupuu’, joka ei juurikaan poikkea sukututkijoiden meille ihmisille tuottamista vastaavista. Eliöiden luokittelutiedettä kutsutaan kladistiikaksi.

(kuva: University of Toronto)

(kuva: University of Toronto)

Carl von Linnén suuruus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään luokitteluun. Hän nimittäin keksi sen, miten yksinkertaistaa lajien nimistöä. Häntä selvästikin turhautti se, että eri lähteissä eri lajeilla oli – lähteen kirjoittajasta riippuen – erilaiset nimet. Lisäksi nimet olivat äärimmäisen pitkiä. Ja kirjoihin painetuilla nimillä ei sitten taas ollut mitään tekemistä sen kanssa, miksi kansa ko. kasvia (tai eläintä) kutsui. Nimet vaihtelivat sekä kielen että kieliryhmän sisällä eri seutujen välillä. Ota tuosta nyt selvää…

Niinpä Linné tarjosi ratkaisuksi sen, että jokaisella lajilla on kaksiosainen, yksiselitteinen nimi. Nimen alkuosa viittasi sukuun ja loppuosa lajiin. Nimen kieleksi Linné valitsi latinan, koska se oli sen aikainen oppineiden yhteinen kieli.  Kasvien uusi nimistö esiintyy ensimmäistä kertaa Linnén vuonna 1753 julkaisemassa teoksessa Species Plantanum’.

(kuva: Wikimedia COmmons)

(kuva: Wikimedia COmmons)

Suvut ja lajit ovat muuttuneet moneen kertaan Linnén ajan jälkeen, mutta hänen luoma nimeämisen periaate on edelleen voimassa. Jokainen uusi laji saa tuon 260 vuotta vanhan periaatteen mukaisesti kaksiosaisen nimen.

Kenties tuosta Linnén käyttämästä nimeämisen kielestä juontaa juurensa se, että sangen yleisesti puhutaan kasvien ”latinalaisesta nimestä”. Jos pieni saivartelu sallitaan, niin pitäisi puhua kasvien tieteellisestä nimestä. Kaikki kun ei enää ole latinaa, vaikka siltä kuulostaakin…

Leave a Reply