Vihertantan tarinoita

Huomenna vietetään äitienpäivää. Niinpä kukkakaupat, myyntikojut ja marketit ovat tulvillaan erivärisiä ja –kokoisia ruukkuruusuja – niitä ”oikeita äitienpäiväruusuja”.  Olen saanut sangen kieroja katseita kun olen mielenkiinnosta kysynyt myytävien ruusujen lajia ja lajiketta…

Äitienpäivänä myytävät ruukkuruusut ovat toki ruusuja (Rosa), eli kuuluvat ruusujen laajaan sukuun. Ruusujen suku kuuluu puolestaan ruusukasvien heimoon (Rosaceae). Ruusukasvien heimo on mielestäni erittäin kiehtova. Siihen kuuluu maailmanlaajuisesti ainakin 130 sukua ja yli 2000 lajia. Heimossa on sekä ruoho- että puuvartisia lajeja, ja monet lajit tuottavat herkkuja.

Perennapenkissä hyvin yleisiä ruusukasveja ovat esimerkiksi poimulehdet (Alchemilla), töyhtöangervot (Aruncus) ja ansikat (Waldsteinia). Pensasaidoissa heimoon saattaa törmätä vaikka orapihlajan (Crataegus), pensasangervon (Spiraea) tai tuhkapensaan (Cotoneaster) muodossa.

Erityisen mieluisia ovat herkkuja tuottavat ruusukasviheimolaiset – esimerkiksi omenapuut (Malus), vatukat (Rubus) ja mansikat (Fragaria). Suomalaisille jopa taloudellisesti tärkeää ruusukasvien heimoon kuuluva lajike on lakka (Rubus chamaemorus).

Ruusukasvien heimoon kuuluva tuomi tuskin tuo kenellekään ensisijaisesti mieleen herkut, mutta Prunus-sukuun kuuluvat tuomien lisäksi myös kirsikat ja luumut.

Ruusukasvien heimo on erittäin laaja ja monipuolinen. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että ruusu on aina ruusu. Se olisi todennäköisesti sangen ylivoimainen voittaja Rosaceae-heimon ”missikisoissa”… Oma suosikkini – juhannusruusu (Rosa spinosissima ’Plena’) – aloittanee kukintansa reilun kuukauden päästä.

Vuodesta 2001 alkaen Saksan perennaviljelijöiden yhdistys (Bund deutscher Staudengärtner) on valinnut vuoden perennan. Yhdistys ei rajaa valintaansa yhteen yksittäiseen kasviin, vaan kääntää aina fokuksen kokonaiseen sukuun. Tämänvuotinen perennasuku on varjohiipat (Epimedium – sockblomma).

(kuva: BdS)

Varjohiipat kuuluvat happomarjojen sukuun (Berberidaceae), joten niiden kenties tunnetumpia ”serkkuja” ovat happomarjat (Berberis) ja mahoniat (Mahonia). Suomalaisissa puutarhoissa yleisimpiä varjohiippoja lienevät alppivarjohiippa (Epimedium alpinium) ja tarhavarjohiippa (Epimedium x rubrum).

Epimedium alpinum – alppivarjohiippa
(kuva: Wikimedia Commons)

Epimedium x rubrum – tarhavarjohiippa
(kuva: Wikimedia Commons)

Varjohiipat kukkivat keväällä, touko-kesäkuussa. Pieni terttumainen kukinto on soma, mutta varjohiippojen ensisijainen koristearvo on – ainakin minun mielestä – lehdissä. Herttamaisten lehtien sävy vaihtuu vuodenajan mukaan, ja lumen alla lehdistö saattaa jopa selvitä talven yli.

Epimedium x rubrum – tarhavarjohiippa
(kuva: Wikimedia Commons)

Epimedium grandiflorum – idänvarjohiippa
(kuva: Wikimedia Commons)

Epimedium alpinum – alppivarjohiippa
(kuva: Wikimedia Commons)

Nimensä mukaisesti varjohiipat viihtyvät puolivarjossa tai varjossa. Ne sopivat oivasti maanpeittäjäksi, perennapenkkien reunustoille tai kivikkoryhmiin. Kasvualustaksi varjohiipat haluavat tuoreen, runsasravinteisen ja humuspitoisen maan. Paikalleen vakiintuneena ne kestävät jopa lyhytaikaista kuivuutta.

Varjohiipan saksankielinen nimi, ’Elfenblume’, juontuu kasvin sirohkosta ja keijukaismaisesta olemuksesta. Ulkonäkö kuitenkin hieman pettää, koska sekä lehdet että kukkavarret ovat aika jykeviä.

Tämä kasvi on myös oiva esimerkki siitä, että kasvinimiä ei parane mennä kääntämään sanakirjan avulla. Suora käännös saksasta nimittäin väittäisi että vuoden perenna on keijunkukka (Heuchera – alunrot). Kasvien tieteellisten nimien käytössä on siis vissi pointti – se ei ole hienostelua.

Heuchera x brizoides – tarhakeijunkukka
(kuva: Wikimedia Commons)

Heuchera michranta ’Palace Purple’ – purppurakeijunkukka
(kuva: Wikimedia Commons)

Varjohiippakuriositeettina kerrottakoon se, että esim. Tiede-lehden artikkelin mukaan Milanon yliopiston tutkimukset ovat osoittaneet, että eräs varjohiippa (Epimedium brevicornum) on jopa Viagraa tehokkaampi hoito erektiohäiriöön – vähemmillä sivuvaikutuksilla. Kasveista on siis moneksi!

Kylminä ja pimeinä marrasiltoina on mukavaa käpertyä sohvan nurkkaan höyryävän kuuman kupposen kera. Ja mikä olisi oivallisempi juoma kuin tee, jonka keksijä oli – legendan mukaan – kiinalainen keisari Shen Nung vuonna 2737 ennen ajanlaskumme alkua. No, oli vuosiluku mikä tahansa, niin Kiinasta se lähti.

(kuva: Wikimedia Commons)

Euroopan valloituksensa tee aloitti 1600-luvulla, Portugalista ja Hollannista käsin. Portugalilaiset ovat kovin ylpeitä siitä, että naimakauppa kuningas Charles II:n ja portugalilaiseen ylimystöön kuuluneen Catherine Berganzan välillä oli alkulaukaus uutejuoman suosiolle Britanniassa. Hollantilaiset puolestaan tutustuttivat ranskalaiset ja baltit tuohon jaloon juomaan.

Teepensas – Camellia sinensis – kasvaa luonnonvaraisena Intiasta Kiinaan ulottuvalla alueella. Viljeltynä pensas kasvaa jopa puolitoistametriseksi pieneksi puuksi, joka elää yli 50-vuotiaaksi. Camellia-suvussa teepensas on tavallaan poikkeus, koska sen kukinta on sangen vaatimaton. Suvun muita jäseniä käytetään yleisesti puutarhojen kaunistajina. Meillä teen tunnetuin sukulainen on varmaankin kamelia (Camellia japonica).

Camellia sinensis
(kuva: Wikimedia Commons)

Camellia japonica
(kuva: Wikimedia Commons)

Parasta laatua oleva tee valmistetaan pensaan verson pään nupusta ja kahdesta ylimmästä lehdestä. Niinpä kofeiinipitoisuus on parhaissa laaduissa keskimääräistä korkeampi, koska silmuissa ja nuorissa lehdissä on kofeiinia enemmän kuin vanhoissa lehdissä. Kofeiinipitoisuus vaihtelee myös reippaasti eri teetyyppien ja eri kasvatusalueiden välillä.

Sekä musta (tai kiinalaisittain ’punainen’) että vihreä tee tehdään teepensaan lehdistä. Väri riippuu lehtien käsittelystä ja hapettumisesta. Musta tee on eniten käsiteltyä, ja siksi vihreässä teessä on enemmän kasvin vaikuttavia ainesosia – se on siis terveellisempää.

(kuva: Wikimedia Commons)

Suuren suosion saavuttanut ”rooibos-tee” ei itse asiassa ole teetä alkuunkaan. Rooibos (Aspalathus linearis) on hernekasveihin (Fabaceae) kuuluva pensas, joka kasvaa luonnonvaraisena Cederbergin alueella, noin 200 km pohjoiseen Kapkaupungista Etelä-Afrikassa. Kasvin lehtien käsittely on hyvin samanlainen kuin teepensaan lehtien käsittely, ja juoma valmistetaan uuttamalla – aivan kuten teekin.

Aspalathus linearis
(kuva: Wikimedia Commons)

Tee on tärkeä viljelykasvi Kiinassa ja Intiassa, jotka yhdessä tuottavat yli 60 prosenttia kaikesta maailman teestä.  Muita merkittäviä teen tuottajamaita ovat Kenia, Sri Lanka, Turkki ja Vietnam.  Myös Euroopassa on yksi teeviljelmä – tosin ei mantereella. Vuonna 1883 perustettu Cha Gorreana toimii edelleen Portugalille kuuluvien Azorien Sao Miguelin saaren pohjoisosassa. Tuolla viljelmällä kannattaa ehdottomasti piipahtaa, jos Azoreille asti matkustaa.

Teen viljelyn historiassa on valitettavasti myös synkkä puolensa. 1800-luvulla teenviljelijät ottivat haltuunsa siirtomaiden alueita ja hävittivät sieltä luonnollisen kasvillisuuden saadakseen enemmän viljelyalaa teepensaille. Historia siis tavallaan toistaa itseään nyt, kun jotkut rikkaat maat ostavat viljelysmaita köyhemmiltä mailta viljelläkseen biopolttoaineisiin tarvittavia kasveja. 1800-luvulla ei vaan ollut YK:ta, joka olisi tuosta huolestunut…

(kuva: Wikimedia Commons)

Olen havainnut, että ihmiset voi – hieman kärjistäen – luokitella kahteen ryhmään sen perusteella miten he säilyttävät tärkeitä papereitaan. Toiset ovat ’muovitasku-lokerikko-välilehti’ –ihmisiä  ja toiset ovat ’kasaihmisiä’. Itse kuulun tuohon ensiksi mainittuun ryhmään, ja kenties siksi minua kiehtoo suuresti kasvien systemaattinen luokittelu.

Vielä 1950-luvulla suomalaiset koululaiset opiskelivat biologian tunneilla Carl von Linnén silloin jo noin kaksisataa vuotta vanhaa kasvijärjestelmää. Linné luokitteli kasvit heteiden määrän ja sijainnin mukaan 24 luokkaan. Tuon luokittelunsa – ’Clavis systematis sexualis’ – Linné esitteli ensimmäistä kertaa vuonna 1735 julkaisemassaan teoksessa ’Systema Naturae’.

(kuva: Wikimedia Commons)

(kuva: Wikimedia Commons)

Kun luontoa lähdetään lokeroimaan, niin eihän sitä voi jättää pelkästään kasveihin. Linné luokitteli myös eläimet kuuteen ja mineraalit neljään luokkaan. Vaatimattomaksi tuota Ruotsin sadan kruunun seteliä koristavaa aatelisherraa ei voi kutsua – hänen sanotaan tokaisseen, että ”Luoja loi, Linné järjesti”.

Nykyisin Linnén kasvien luokittelu on jo vanhentunut. Hänen luoman luokittelumenetelmän heikkous on se, että heteitä ja emiä voi olla samoja määriä myös sellaisilla kasveilla, jotka eivät ole toisilleen sukua.  Niinpä kasvit nykyisin luokitellaan evoluutiobiologian pohjalta. Jokaisella kasvilla on oma ’sukupuu’, joka ei juurikaan poikkea sukututkijoiden meille ihmisille tuottamista vastaavista. Eliöiden luokittelutiedettä kutsutaan kladistiikaksi.

(kuva: University of Toronto)

Carl von Linnén suuruus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään luokitteluun. Hän nimittäin keksi sen, miten yksinkertaistaa lajien nimistöä. Häntä selvästikin turhautti se, että eri lähteissä eri lajeilla oli – lähteen kirjoittajasta riippuen – erilaiset nimet. Lisäksi nimet olivat äärimmäisen pitkiä. Ja kirjoihin painetuilla nimillä ei sitten taas ollut mitään tekemistä sen kanssa, miksi kansa ko. kasvia (tai eläintä) kutsui. Nimet vaihtelivat sekä kielen että kieliryhmän sisällä eri seutujen välillä. Ota tuosta nyt selvää…

Niinpä Linné tarjosi ratkaisuksi sen, että jokaisella lajilla on kaksiosainen, yksiselitteinen nimi. Nimen alkuosa viittasi sukuun ja loppuosa lajiin. Nimen kieleksi Linné valitsi latinan, koska se oli sen aikainen oppineiden yhteinen kieli.  Kasvien uusi nimistö esiintyy ensimmäistä kertaa Linnén vuonna 1753 julkaisemassa teoksessa ’Species Plantanum’.

(kuva: Wikimedia COmmons)

Suvut ja lajit ovat muuttuneet moneen kertaan Linnén ajan jälkeen, mutta hänen luoma nimeämisen periaate on edelleen voimassa. Jokainen uusi laji saa tuon 260 vuotta vanhan periaatteen mukaisesti kaksiosaisen nimen.

Kenties tuosta Linnén käyttämästä nimeämisen kielestä juontaa juurensa se, että sangen yleisesti puhutaan kasvien ”latinalaisesta nimestä”. Jos pieni saivartelu sallitaan, niin pitäisi puhua kasvien tieteellisestä nimestä. Kaikki kun ei enää ole latinaa, vaikka siltä kuulostaakin…

On taas se aika vuodesta, jolloin kotipuutarhurit viihtyvät puskissa ja metsään ei kannata mennä ilman sankoa. Marjasato on kypsynyt! Marjat, hillot, soseet, survokset ja mehut täyttävät pakastimet ja kellarit – ja hyvä niin. Luonnosta saadut vitamiinit ovat meille tuiki tärkeitä kun päivät pikkuhiljaa taas lyhenevät.

Marjasadon kypsymisellä on kuitenkin myös kääntöpuoli, joka konkreettisesti muistutti olemassaolostaan. Ystäväni oli laittanut Facebookin kuvan naapurin puolelta tunkevasta kasvista, jonka kauniit punaiset marjat kovasti kiinnostivat hänen pientä poikaansa. Onneksi poika oli tässä tapauksessa kiikuttanut marjat äidilleen eikä pistänyt poskeensa. Kasvi oli myrkyllinen punakoiso (Solanum dulcarama), muinoin lääkekasvinakin käytetty köynnöstävä puolipensas.

Punakoiso
(kuva: Luontoportti.fi ©Jouko Lehmuskallio)

Todennäköisesti kattavin verkosta löytyvä luettelo kasvien myrkyllisyydestä on HUS:n Myrkytystietokeskuksen lista. Suomenkielisen nimen mukaan aakkostettu lista on hyvä, mutta sen käyttäminen edellyttää että tuntee kasvit, koska kuvia ei ole. Ruotsalainen Giftinformationscentralen on tässä askeleen pidemmällä – heidän listassa (ruotsinkielisen nimen mukaan aakkostettu) on pienet kuvat, ja sivustolla on myös erillinen valikoima kuvia marjoista.

Luonnossa esiintyvistä myrkyllisistä marjoista löytyy hyvä kooste Metsähallituksen Luontoon.fi –sivustolta.  Kasvit ovat tuossakin listana, mutta oivasti linkitettynä erinomaiseen Luontoportti –sivustoon, jossa jokaisesta kasvista on useita valokuvia. Luontoportin kasviosion aloitussivulla voi myös antaa tuntomerkkejä, joiden perusteella palvelu haarukoi esille tuntomerkkeihin sopivat kasvit.

Oman puutarhan kasvien myrkyllisyys kannattaa ehdottomasti tunnistaa ja tiedostaa. Erittäin myrkyllisiä siemeniä tai marjoja tuottavia ovat kultasateet (Laburnum) ja näsiät (Dahpne)

Kaljukultasade
(kuvat: Wikimedia Commons)

Näsiä
(kuva: Luontoportti.fi ©Jouko Lehmuskallio)

Kukkakasveista vakavan myrkytyksen voivat aiheuttaa kielo (Convallaria majalis), ukohatut (Aconitum), risiini (Ricinus communis) ja sormustinkukat (Digitalis).

Vasemmalta ukonhattu, risiini ja sormustinkukka
(kuvat: Wikimedia Commons)

Jos lähipiirissä on pieniä lapsia, niin on viisasta pitää heidät erossa myös näistä puutarhassa käytetyistä kasveista:

Konnanmarjat / kimikit (Actaea)

Mustakonnanmarja
(kuva: Luontoportti.fi ©Jouko Lehmuskallio)

Tähkäkimikki
(kuvat: Wikimedia Commons)

Kuusamat (Lonicera) – Marjasinikuusaman (Lonicera caerulea var. edulis) marjat ovat myrkyttömiä.

Lehtokuusama
(kuva: Wikimedia Commons)

Lumimarja (Symphoricarpos)

Valkolumimarja
(kuva: Wikimedia Commons)

Terttuselja (Sambucus racemosa)

Terttuselja
(kuva: Luontoportti.fi ©Jouko Lehmuskallio )

Väriherne (Genista)

Pensasväriherne
(kuva: Wikimedia Commons)

Marjoja tuottavista puutarhakasveista myrkyllisiä ovat myös happomarjat (Berberis) ja marjakuuset (Taxus).  Happomarjan kypsät marjat eivät kuitenkaan aiheuta vaara, koska ne ovat myrkyttömiä. Marjakuusen marjoissa siemenet ovat myrkyllisiä, mutta marjan malto ei.

Turvallista marja-aikaa kaikille pienille ja isoille luonnon ystäville!

Tämän kuun loppupuolella taimimyymälät avaavat taas ovensa innokkaille ostajille. Aurinkoisina päivinä myymälöissä riittää sitten vilskettä melkein juhannukseen asti. Jos kaipaat taimimyymälässä paljon neuvoja myyjältä, niin kannattaa suunnata ostoksille vähän huonommalla kelillä.

Taimikauppaan pätevät samat lainalaisuudet kuin mihin tahansa kauppaan – jotkut toimijat ostavat ja myyvät suuria volyymeja halvemmalla ja toiset suppeampaa valikoimaa vähän kalliimmalla. Oli niin tai näin, niin olosuhteet taimimyymälässä ovat kasveille haasteelliset, ja valitettavasti joskus näkee huonolla hoidolla olevia taimia myymälöissä – niin isoissa kun pienissä. Ostaja tunnistaa hyvin hoidetun taimen siitä, että se näyttää hyvältä. Siinä ei ole nuutuneita versoja ja lehtiä, lehdet ovat luonnollisen värisiä ja kasvu on tukevaa.

Kesäkukat ovat meillä pitkälti kertakäyttöisiä, vaikka monet kesäkukkina myytävistä kasveista ovat itse asiassa monivuotisia. Meillä talviolosuhteet ovat kuitenkin sen verran vaativat, että monivuotisten kesäkukkien talvettaminen vaatisi paljon työtä, sekä erikoistiloja, joita harvalla on. Jos oma aika tai innostus ei riitä kesäkukkien kasvattamiseen siemenestä, niin niitä saa sangen edullisesti monesta paikasta.

Rakastettu ja vihattu – kesäkukkien Aurajuusto.
Tagetes patula (ryhmäsamettikukka)

Perennojen ja pensaiden hankkiminen on kesäkukkia huomattavasti suurempi investointi. Niistä riittää hyvin hoidettuna iloa todella pitkäksi aikaa, ja siksi niiden taimien hankinnassa kannattaa olla tarkka. Taimistoviljelijöiden kotisivulta löytyy hyvät ja napakat ohjeet hyvän taimen valintaan.

Jos haluat tutkitusti kestävän ja kotimaisen taimen kannattaa hankkia FinE® -taimi. FinE tarkoittaa, että taimi on Finnish Elite, eli suomalainen valiotaimi. Tavaramerkin omistaa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus  MTT, ja sen käytöstä päättävät MTT ja Taimistoviljelijät ry. yhdessä. Tunnus myönnetään vain tarkoin valituille kasveille.

Viime kesänä lanseerattu uusi FinE-logo

Ensimmäiset laatutaimivalinnat tehtiin 1980-luvulla Helsingissä, kun haluttiin kestäviä ja terveitä kasviyksilöitä kaupungin viheralueille. Sittemmin laatutaimien kehittäminen siirtyi MTT:lle. Uusia kasviehdokkaita viljellään vähintään viisi vuotta eri puolella Suomea, ennen kuin varsinainen arviointi aloitetaan. Arvioinnissa huomioidaan mm. talvenkestävyys, kasvunopeus ja terveys.  Arvioinnin läpäisseet kasvikannat saavat FinE® –tunnuksen. Niinpä tunnus takaa, että nämä kasvit on aina lisätty ilmastonkestävyydeltään ja käyttöominaisuuksiltaan tutkituista ja tautitestatuista emokasveista.  Erinomaisia kasveja suomalaisiin puutarhoihin siis!

Nyt FinE® -kasvivalikoima kattaa parisataa kasvia, ja valikoima laajenee koko ajan. Valikoimaan voit tutustua MTT:n Kasper-portaalissa.

Pohjois-Italian Veneton maakunnassa, Milano-Venetsia rautatien varrella (Milanosta 2 h, Venetsiasta ½ h) sijaitsee yliopistokaupunki Padova. Vuonna 1222 perustetussa yliopistossa Galileo Galilei toimi matematiikan laitoksen opettajana 1592-1610 ja 1500-luvun alussa siellä oli lääketieteen opiskelijana eräs Nikolas Kopernikus.

Padovassa on maailman vanhin edelleen alkuperäisellä paikallaan sijaitseva yliopiston kasvitieteellinen puutarha – Orto Botanico di Padova. Vuonna 1545 perustettu puutarha on Unescon maailmanperintökohde.

Jo keskiajalla yliopistojen yhteydessä oli lääkeyrttitarhoja, mutta Padovaan perustettiin ensimmäinen todelliseksi puutarhaksi muodostettu. Puutarhan isäksi mainitaan Francesco Bonafede, joka halusi että opiskelijat oppisivat tuntemaan lääketieteelliset kasvit luonnossa – eivät pelkästään kuvista. Puutarhan alkuperäinen yleisjäsentely on edelleen tallella. Alunperin puutarhan ympärillä ei ollut muuria – se rakennettiin siksi, että pitkäkyntiset himoitsivat harvinaisia kasveja, ja vierailivat puutarhalla luvatta öisin.

Vanhin kasvitieteellisen puutarhan kasvi on vuonna 1580 istutettu palmu (Chamaerops humilis) – Goethen palmuksi kutsuttu.

Huikea on myös vuonna 1680 istutettu idänplataani (Platanus orientalis), jonka rungon alaosa on ontoksi kovertunut. Miehen mentävän kolon oletetaan syntyneen salamaniskusta, ja kolossa joku kuvanveistäjä on purkanut taiteellista inspiraatiotaan. Hämmentävä näky!

Muurin sisäpuolella olevat kasvineljännekset ovat saaneet nimensä ko. neliötä dominoivan puun mukaan. Ginko-neliössä kasvaa vuonna 1750 istutettu neidohiuspuu (Ginko biloba), joka on siitä poikkeuksellinen, että se on kaksineuvoinen yksilö. 1800-luvun puolessa välissä nimittäin poikapuuhun ympättiin tyttöpuu. 🙂

Padovan kasvitieteellistä puutarha on kiittäminen lukuisista nykyisin hyvin yleisistä kasveista. Puutarhan kautta saapasmaahan ovat saapuneet mm. peruna (Solanum tuberosum), auringonkukka (Helianthus annuus), pihasyreeni (Syringa vulgaris) ja hyasintti (Hyasinthus orientalis).

Vanha kasvitieteellinen puutarha on jo nykyisellään ehdottomasti käynnin arvoinen, jos matka vie Venetoon. Vielä huikeammaksi kokonaisuus muuttuu, kun puolentoista hehtaarin kokoinen uudisalue valmistuu historiallisen puutarhan viereen. Uudisalueen kantava teema on biodiversiteetti, ja kasvihuoneet ovat siellä jo pystyssä.

Voinee väittää, että siinä missä jouluun kuuluu kuusi, niin pääsiäiseen kuuluu pajunkissat.

Pajujen (Salix) pyhäkausi alkaa palmusunnuntaina, jolloin pienet trullit innokkaasti virpovat ja varpovat – joidenkin riemuksi ja toisten kauhuksi. Virvonta on alun perin itäsuomalainen siunaamisen perinne, jossa pajunoksat ovat toimineet palmulehtien korvikkeena – palmuja kun ei täällä pohjoisessa juurikaan kasva.  Nykyisessä virpomisessa tuo siunaus on yhdistetty pääsiäisen toiseen perinteeseen, eli pääsiäisnoitiin.  Noidat mellastavat – pajunvitsoilla sidotuilla luudillaan lentäen – pääsiäislauantaina, jolloin Jumalan suojeleva vaikutus on pienimmillään.

Pääsiäislauantain mellastaja valmiina lähtöön.

Pajulajeja on useita satoja, ja niitä kasvaa lähes kaikkialla maailmassa, lukuun ottamatta Australiaa ja Etelämannerta. Suomessa lajeja on kolmisenkymmentä  – niistä yleisin on kiiltopaju (Salix phylicifolia). Salix-suvun lajien koko vaihtelee varpumaisista lehtipensaista isoihin 20 metrisiin puihin. Puumaisia lajeja kutsutaan nykyisin pääosin salaviksi, erotuksena pääsääntöisesti pensasmaisista pajuista. Eri pajulajit risteytyvät helposti ja siksi lajin tunnistaminen voi joskus olla haasteellista, koska samalla lajilla voi olla eri paikoissa erilaiset lehdet.

Salix phylicifolia
Kuva: ©Jouko Lehmuskallio / Luontoportti

Pajut ovat nopeakasvuisia, ja maan laadun suhteen sangen vaatimattomia. Salavat soveltuvat lyhytikäisyydestään ja nopeakasvuisuudestaan johtuen hyvin vaikkapa suojapuuksi. Hopeasalavaa (Salix alba var. sericea ’Sibirca’) lukuun ottamatta salavien tuulenkestävyys on hyvä. On syytä välttää salavien istuttamista lähelle viemäreitä ja vesijohtoja. koska vahva ja laaja juuristo hakeutuu voimakkaasti veteen. Sekä pajut että salavat kestävät hyvin leikkaamisen.

Salix alba var. sericea ’Sibirca’
Kuva: Wikimedia Commons

Elias Lönnrotin mukaan pajun ”Kuori on avullinen vilutaudissa.” Vilutautilääke valmistetaan Lönnrotin ohjeen mukaan niin, että otetaan kuorta 2-3 -vuotiaista haaroista ja kuivataan ja jauhetaan. Jauhetta annetaan 1-2 teelusikallista 3-4 tunnin välein. Yliannostusta kannattaa välttää, koska lääke on laksatiivinen.  Lääkekasvina pajua on käytetty pitkään – jo muinaiset kansat tiesivät sen auttavan reumatismiin ja kuumetauteihin. Paju sisältää salisiiniglykosodia, josta valmistetaan salisyliinia – samaa ainetta, jonka synteettinen johdannainen on aspiriinin vaikuttava aine.

Pajusta saadaan myös biopolttoainetta – se on erittäin energiatehokas ja tuottoista. Taloudellista merkitystä pajulla on lisäksi myös mm. punontatöiden raaka-aineena, ja siksi siitä on tullut myös viljelykasvi. Viljelty paju on luonnossa kasvanutta tasalaatuisempaa ja käyttöominaisuuksiltaan parempaa.

George Stubbs: The Farmer’s Wife and the Raven
Kuva: Wikimedia Commons

Taikauskoiselle pajulla on runsaasti erilaisia merkityksiä. Japanilaisen tarun mukaan ensimmäisen ihmisen selkäranka oli tehty pajusta. Muinaisille egyptiläisille paju oli ilon symboli, kiinalaiset liittivät sen naiselliseen kauneuteen ja kreikkalaisille se edusti hedemällisyyttä.  Raamatussa pajua kuvataan lohduttavan varjon ja veden tarjoajana; bardeille ja runoilijoille se on inspiraation puu.

Ja virpojille tiedoksi seuraavan palmusunnuntain varalle: Älä läpsäytä pajunvitsalla lasta tai eläintä, koska silloin niiden kasvu pysähtyy…

Vuonna 2010 maailman oliivipuiden (Olea europaea) marjoista tuotettiin 3,3 miljoonaa tonnia neitsytöljyä. Kolme neljäsosaa tuosta öljystä tuotettiin Euroopassa – pääosin Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa. (Lähde: FAO:n loistavat tilastot).

Italiassa valtaosa oliivisadosta on peräisin etelästä – saappaan korosta (Puglia), varpaasta (Calabria) tai Sisilian saarelta. Oliivipuita kasvatetaan kuitenkin koko maassa, ja promillen murto-osa maan neitsytöljystä on peräisin pienestä Malcesinen kunnasta Gardajärven itärannalla. Kunnassa on reilu 3 700 asukasta ja laskennallisesti jokainen kunnan asukas tuottaa vuosittain noin 105 kiloa oliiveja.

Gardajärvellä kasvatetaan ensisijaisesti oliivipuun  ’Gargnano’ –lajiketta. Puut ovat sangen pieniä ja niiden taudinkestävyys ei ole paras mahdollinen. Puut kestävät muutaman pakkasasteen, mutta erään menneen talven -12 astetta oli tehnyt Malcesinessa pahaa jälkeä.

Malcesinessa oliiviöljyn tuotanto on sikäläisen osuuskunnan käsissä. Vuonna 1946 perustettuun osuuskuntaan kuuluu noin 550 jäsentä, ja puolet vuosittain tuotettavasta 70-80 000 kilosta öljyä jää osakkaiden omaan käyttöön, loput myydään osuuskunnan kahdessa kaupassa. Vientiä osuuskunta ei harrasta missään muodossa – valitettavasti.

Tänä vuonna oliivien sadonkorjuu aloitettiin parisen viikkoa sitten. Sato korjataan, kun oliivit ovat puoliksi vaihtaneet väriä. Työ tehdään käsin, koska koneellinen sadonkorjuu vahingoittaa herkkiä puita. Käsin poiminnassa käytetään apuvälineenä oliivinkorjuupihtejä, jossa on pyörivät telat. Näin säästetään käsiä, koska oliivipuissa kasvava sieni on kivikova ja karkea.

Lähes korjuukypsiä oliiveja

Oliivinkorjuupihdit

Sienitautinen oksa

Sato toimitetaan osuuskunnan ”jalostamoon”, jossa se puristetaan öljyksi. Oliivien öljypitoisuus on noin 20 %, eli kilosta oliiveja saadaan parisataa grammaa öljyä. Jotkut viljelijät kuivattavat oliivejaan tovin ennen kun toimittavat ne prosessoitavaksi. Osuuskunnan jäsenet maksavat nimittäin käsiteltäväksi toimittamiensa oliivien kilojen mukaan, ja kuivattaminen poistaa marjoista osan vedestä, jolloin ne kevenevät.

Perinteisiä myllykiviä tuotannossa ei käytetä, vaan prosessi hoidetaan täysin koneellisesti. Ensin oliivit pestään, jonka jälkeen ne leikataan paloiksi. Leikkaaminen tekee öljystä vähemmän kitkerää kuin jos marjat murskattaisiin. Leikkausmassa lingotaan, jolloin neste (öljy ja vesi) saadaan talteen. Öljystä erotellaan vesi, ja avot – neitsytöljy on valmista. Lähes järjestäen valmis öljy vielä suodatetaan, jotta siitä tulee kirkasta. Öljy säilytetään isoissa tankeissa, noin 18 asteen lämpötilassa.

Leikkuri

Takana leikkurikone, edessä linko

Vesi sinne, öljy tänne – erottelija siis

Herkkua tankissa

Malcesinen neitsytöljy on väriltään pikemminkin kullankeltaista kun vihertävää, ja sen maku on mantelinen. Jos matka joskus vie Gardajärven itärannalle, niin kannattaa pysähtyä Malcesinen osuuskunnan kaupalle ostoksille. Takaan ettei kaduta!

Tiedätkö mikä yhdistää onnenpensaat, saarnet, jasmiinit ja syreenit?

Ne ovat kaikki Oleaceae kasviheimon edustajia, eli öljypuukasveja.  Sangen itseoikeutetusti heimoon kuuluu myös öljypuu (Olea europaea) – paremmin varmaan oliivipuuna tunnettu.

Oliivipuita on viljelty jo tuhansia vuosia, ja kasvin historia on kiehtova yhdistelmä legendaa, todellisuutta, perinteitä ja uskomuksia. Tarujen mukaan jumalatar Athene (Roomassa Minerva) istutti maailman ensimmäisen oliivipuun. Oliivipuulla on oma roolinsa myös Raamatun tarinoissa – toinen Nooan lähettämistä kyyhkyistä palasi oliivipuun oksa suussaan. Kristinuskon mukaan tämä symboloi sitä, että jumalan viha ihmistä kohtaan oli laantunut.

Ensisijaisesti oliivipuu on kuitenkin rauhan symboli, ja siksi oliivipuun lehvät ympäröivät maailmankarttaa YK:n lipussa. Puuta pidetään myös toivon symbolina – ja epäonnen enteenä. Hmm…

Oli miten oli – upeahan tuo Välimeren seudun lahja luonnolle on! Ei siis ole mikään ihme, että Renoir innostui ikuistamaan oman (pelastamansa) oliivitarhan puita lukuisiin maalauksiinsa. Vanha oliivipuulehto oli näet tarkoitus kaataa, koska 1900-luvun alun Ranskassa ruusut tuottivat paremmin kuin oliivit.

Oliivipuu on pitkäikäinen kasvi – tiettävästi maailman vanhimmat puut ovat noin 2000-vuotiaita. Parhaimmillaan ne saattavat kasvaa jopa lähes 20 metriä korkeiksi, mutta viljelypuut pidetään leikkaamalla matalampana, jotta sato voidaan korjata.  Puiden leikkaaminen on täysin oma taitolajinsa, mutta välttämätöntä jotta puu jatkossakin tuottaa hyvän sadon.   Leikkaaminen tehdään sadonkorjuun jälkeen, eli talvella.

Oliivipuun lajikkeita on tuhansia, ja joitakin lajikkeita viljellään hyvin rajatulla maantieteellisellä alueella. Jotkut lajikkeet ovat erityisen hyviä öljykasveja, kun taas toisia lajikkeita viljellään ensisijaisesti syötäväksi.  Ei siis mikään ihme, että sekä öljyllä että syötävillä marjoilla on runsaasti erilaisia makuvivahteita, riippuen siitä mistä ovat peräisin.

Nykyisin oliivipuihin törmää myös meikäläisissä kukkakaupoissa, jossa niitä myydään huonekasveiksi. Viherkasvinoviisin kannattaa kuitenkin harjoitella ensin muilla kasveilla – oliivipuu on vaativa. Talvella kasvi kärsii valon puutteesta ja huoneenlämpö on sille talvilevon aikana liikaa. Optimilämpötila on 5-10 astetta – pakkasta tuo ”Välimeren patriarkka” ei juurikaan kestä.