Vihertantan tarinoita

Kaupungeistamme löytyy alueita, joilla pienet mökit nököttävät vieri vieressä. Nuo ”hobittilat” ovat siirtolapuutarhoja.

Siirtolapuutarhojen juuret ovat 1700-luvun lopun Englannissa, jossa kehittyi ajatus köyhille tarkoitetuista puutarha- ja viljelypalstoista. Laki köyhien puutarhoista säädettiin Englannissa vuonna 1819. Idea siirtyi Manner-Eurooppaan, ja sekä Tanskaan että Saksaan perustettiin köyhien puutarhoja 1800-luvun alkupuolella.

Siirtolapuutarhaliikkeen isänä pidetään kuitenkin saksalaista Dr. Gottlieb Moritz Schreberiä (1806-61), joka oli äärimmäisen kiinnostunut nuorten kasvatuksesta ja kansanterveydestä sekä niiden riippuvuuksista. Ensimmäinen varsinainen siirtolapuutarha perustettiin Schreberin kuoleman jälkeen, vuonna 1869 Leipzigiin. Tuo siirtolapuutarha muotoutui kuitenkin Schreberin kasvatusfilosofian pohjalta – pääpaino oli virkistyksessä ja ulkoilmaelämässä, ei niinkään puutarhaviljelyssä. Ensimmäiset viljelypainotteiset siirtolapuutarhat perustettiin Punaisen Ristin toimesta Berliiniin ja Lübeckiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina.

Suomeen siirtolapuutarhaliike tuli Tanskan ja Ruotsin kautta. Helsingissä aihe oli ensimmäistä kertaa esillä kaupunginvaltuustossa jo 1900-luvun alussa. Suomen ensimmäinen siirtolapuutarha perustettiin kuitenkin Porvooseen vuonna 1915. Helsingin ensimmäinen siirtolapuutarha on vuonna 1918 perustettu Brunakärr koloniträdgård, joka on vanhin alkuperäisellä paikallaan edelleen sijaitseva siirtolapuutarha maassamme. Maailmansotien välisenä aikana perustettiin useita uusia siirtolapuutarhoja, ja hiljalleen ne vakiinnuttivat asemansa tarjoten yhä useammalle kaupunkilaiselle pienen palan omaa maata.

Toisen maailmansodan aikana siirtolapuutarhoja perustettiin moneen kaupunkiin. Viranomaiset halusivat helpottaa elintarvikepulaa luovuttamalla maata siirtolapuutarhoiksi, joissa kaupunkilaiset itse viljelisivät juurikasveja, hedelmiä ja marjoja. Sotavuosina annettiin myös poikkeuslupa pitää siirtolapuutarhoissa eläimiä. Kanat, siat, kanit ja lampaat toivat siirtolapuutarhoihin täysin uudenlaista elämää.

Sodan jälkeen siirtolapuutarhojen merkitys ruokatarpeiden tuottajina väheni, ja niistä tuli ensisijaisesti kaupunkilaisten urbaaneja puutarhalla varustettuja kesämökkejä. Elintarvikkeiden viljelyinnostus on kuitenkin nostanut päätään sangen tasaisesti 1980-luvulta lähtien, kun kiinnostus puhtaita ja lähellä tuotettuja elintarvikkeita kohtaan on ollut kasvussa.  Samalla myös käsillä tekemisen ja palkkatyön vastapainon tarpeesta on tullut yhä useammalle tärkeää. Ei siis ihme, että siirtolapuutarhapalstat ovat tällä hetkellä hyvin kysyttyjä. Silkkaa urbaanilegendaa on kuitenkin se ”tieto” että palstan saamiseksi joutuu jonottamaan vuosikausia. Kannattaa käydä tutkimassa siirtolapuutarhojen ilmoitustauluja! Varsinkin kauden alussa ja lopussa mökkejä on yleensä myynnissä runsaastikin.

Ainakin Helsingissä siirtolapuutarhat ovat kaavoitukselliselta statukseltaan kaupungin puistoaluetta. Alueet ovat sekä kulttuurihistoriallisesti että maisemallisesti arvokkaita, ja niillä on sangen pitkät perinteet. Tästä johtuen Helsingin kaupunki on kirjannut  pelisääntöjä siirtolapuutarhoille. Pelisääntöjen noudattamista valvoo kunkin siirtolapuutarhayhdistyksen hallitus.

Pelisäännöissä ei oteta kantaa siihen, mitä kasveja palstalla kasvatetaan – se on jokaisen viljelijän itsensä päätettävissä. Jotkut haluavat perennoja, jotkut pensaita ja jotkut panostavat hyötykasveihin. Joidenkin mielestä perinnekasvit ovat ainoa oikea valinta, kun taas toiset haluavat kokeilla uutuuksia. Siksi jokainen palsta on – ennemmin tai myöhemmin, ja yleensä kovan työn jälkeen – aikalailla vuokraajansa näköinen.

Haluatko lisää tietoa siirtolapuutarhoista? Käy Siirtolapuutarhaliiton kotisivuilla.

Keskikesän juhla on ovella, ja monissa puutarhoissa sitä sulostuttaa juhannusruusu (Rosa pimpinellifolia ’Plena’). Ruusuihin liittyy runsaasti taikaa ja uskomuksia, joiden kera haluan toivottaa hyvää juhannusta!

”Kun Eurooppa kääntyi kristinuskoon, ruusu oli kielletty Neitsyt Marian symbolina, koska se oli liittynyt Venukseen, Bacchukseen ja muihin pakanallisiin jumaluuksiin.”

”Valkoiset ruusut puhdistavat ja selvittävät rakkausongelmia.”

”Syö ruusuilla höystettyjä ruokia lisätäksesi tietoisuutta toisista todellisuuksista.”

”Ruusuntuoksu poistaa ahdistusta, estoja ja stressiä.”

”Terälehtien sanotaan helpottavan ruoansulatusta, pahoinvointia, ummetusta, ripulia ja hengitystietulehduksia sekä hoitavan haavoja.”

”Roomalaiset pitivät ruusunseppeleitä päässään uskoen sen lievittävän viinin vaikutuksia.”

Lainaukset Sinikka Piipon kirjasta ’Kasvien salaiset voimat’ (Helmi Kustannus 2008)

Haluatko puutarhaasi maanalaisen kultakaivoksen? Aloita tryffelin viljely. Tuo herkku on yksi maailman kalleimmista sienistä – sen kilohinta on nelinumeroinen.

Egyptin faaraoiden tiedetään herkutelleen tuolla jalolla eukaryootilla jo yli kolmetuhatta vuotta sitten. Maailman tiettävästi vanhin keittokirja, De re coquinaria, ohjeistaa miten roomalaiset tuon herkun valmistivat. 1700-luvulla tryffelikauppa kävi jo vilkkaana Euroopassa – Pariisi ja Lyon olivat kaupan tärkeitä keskuksia. Kun ranskalainen keittiö syntyi 1700-luvun loppupuolella tryffelit nousivat keittiön kruununjalokiviksi.

Tryffelit eivät ole pelkästään Keski-Euroopan herkkua. Bourgognetryffeli (Tuber aestivum) kasvaa villinä Ruotsin isoilla saarilla, eli Gotlannissa ja Öölannissa. Ensimmäiset tunnistetut löydökset tehtiin Gotlannissa 1990-luvun lopulla ja vuosituhannen vaihteen jälkeen saareen istutettiin kolmetuhatta tryffelisienen rihmastolla ympättyä puuta.

Bourgognetryffeli kasvaa villinä suurissa osissa Eurooppa. Englannissa sieni viihtyy erityisen hyvin pyökkimetsissä (Fagus sylvatica), kun se taas Ranskassa on lyöttäytynyt yhteen ensisijaisesti tammien (Quercus ssp.), pähkinäpensaiden (Corylus avellana) ja valkopyökin (Carpinus betulus) kanssa. Tammet ja pähkinäpensas ovat ensisijaisia kumppanipuita myös Gotlannissa, mutta siellä tryffeliä on löydetty myös pyökkien ja metsälehmusten (Tilia cordata) juuristosta.

Tryffelin kaupallinen viljely käynnistyi 1960-luvulla. Kasvihuoneissa ryhdyttiin ymppäämään tryffelisienen rihmastoa puiden juuristoihin. Pohjoismaihin taito levisi Ruotsista, jossa tryffelin tieteelliseen tutkimukseen on panostettu todella merkittävästi tällä vuosituhannella. Suomen ensimmäiset tryffelitarhat perustettiin vuonna 2006, ja Juvan tryffelikeskus on maamme ainoa tutkimuslaitos tällä alalla.

”Tryffelitaimi” on itse asiassa puun taimi, jonka juuristo elää symbioosissa viljeltävän tryffelisienen rihmaston kanssa. Viljelyprosessi on työläs ja perusteellinen. Taimet ovat huomattavasti kalliimpia kuin tavallisen puun taimet, koska prosessi sisältää runsaasti käsityötä.

Kotiviljelyyn ”tryffelitaimia” myy ainakin Kauppila, jonka sivustolta löytyy hyvät niksit ja ohjeet joilla päästä alkuun. Valittavana on joko tammi (Quercus robur) tai pähkinäpensas (Corylus avellana).

Ensimmäistä satoa kotiviljelijä saa odottaa 3-7 vuotta. Perinteisin tapa löytää tryffelit lienee tryffelisian käyttäminen. Harvalla kotipuutarhurilla kuitenkaan on sopivia sikoja, ja niillä on kuulemma ikävä tapa pistää herkut poskeensa. Siksi koirista on tullut suosittuja etsijöitä. Tryffelien etsintä yhdistetään vahvasti Lagotto romagnolo –rotuun, mutta kutakuinkin mikä tahansa koira voi oppia tuon jalon taidon. Koulutusta toki tarvitaan – runsaasti – ja harjoitusmateriaali on sangen arvokasta.

Jos omassa puutarhassa on yksi ”tryffelipuu” niin pärjää varmasti hyvin ilman sikaa tai koiraa. Tryffelit kypsyvät myöhään syksyllä, joten puun alta voi toiveikkaana kaivella herkkuja ihan hakuammuntana, käsin. Tällaista toimintatapaa suunnittelen ainakin itse käytettäväksi sitten, kun vastikään istuttamani, rakkailta ystäviltä lahjaksi saatu pähkinäpensas on päässyt tuottoisaan ikään.

Kuvat: Wikimedia Commons

Luonnossa kasvillisuus valtaa hyvin nopeasti kaiken vapaana olevan tilan, ja maan peittää tasainen vihreä matto. Julkisessa viherrakentamisessa tuon vihreän maton roolin on saanut maanpeitekasvit, mutta kotipuutarhoissa niitä käytetään harmittavan harvoin. Kenties halutaan panostaa ensisijaisesti näyttävään ja runsaasti kukkivaan? Maanpeitekasveilla on kuitenkin runsaasti hyviä ominaisuuksia, ja ansaitsisivat niille kuuluvan arvonnousun kaikissa puutarhoissa.

Ajuga reptans ’Atropurpurea’ – rönsyakankaali (kuva: Wikimedia Commons)

Puiden ja pensaiden alle maanpeittäjät ovat todella oivallisia. Niillä voidaan myös helposti luoda kasvipintoja, jotka täydentävät puutarhan muuta kasvillisuutta ja nostavat isommat kukkivat kasvit hienosti esille. Lisäksi monet maanpeittäjät viihtyvät jopa sellaisissa paikoissa, joissa nurmikko ei kasva. Ja mitä parasta – vahvat maanpeittäjät pystyvät pitämään rikkakasvit aisoissa, kunhan istuttaa ne riittävän taajaan ja kitkee istutuspaikan ennen istutusta. Maanpeittäjät hoitavat myös katteen virkaa, eli kuivina kausina ne estävät veden haihtumista ja vähentävät kastelun tarvetta.

Geranium x cantabrigiense – peittokurjanpolvi (kuva: Wikimedia Commons)

Maanpeittäjiä löytyy joka lähtöön. Useat niistä viihtyvät hyvin niin auringossa kun puolivarjossa tai peräti täysin varjossa. Myös maaperän suhteen maanpeittäjäkasvit ovat vaatimattomia. Monet viihtyvät lähes minkälaisessa maaperässä tahansa ja kasvialustaksi riittää 20-30 cm multakerros. Karujen olojen kasvit viihtyvät jopa hiekassa.

Glechoma hederaceae – maahumala (kuva: Wikimedia Commons)

Näyttävän vihreän maton aikaansaaminen edellyttää runsaasti taimia – maanpeittäjien istutustiheys on yleensä 6-14 kpl/m2. Yhden taimen hinta on muutama euro, joten ison alueen peittäminen on sangen merkittävät investointi. Siksi kannattaa lähteä liikkeelle pienemmästä yhtenäisestä alueesta, jolle istuttaa maanpeittäjiä riittävään taajaan. Useimmat maanpeittäjät leviävät sangen nopeasti, ja kun kasvusto on umpeutunut voi taimia jakaa ja laajentaa maanpeittäjäaluetta laajemmalle.

Vinca minor – pikkutalvio (kuva: Wikimedia Commons)

Vuoden 2012 Vuoden vihannes on tuoreyrtit. Aikaisimmat tiedot yrttien viljelystä maassamme on 1550-luvun Naantalin luostarista ja Turun linnasta. Tuolloin yrttejä viljeltiin lähinnä lääkinnällisiin tarkoituksiin, mutta pikkuhiljaa ne löysivät paikkansa myös keittiöstä.

Nykyisin tuskin voidaan kuvitella ruoanlaittoa ilman yrttejä, ja tuoreyrttien käyttömäärät ovat maassamme yli nelinkertaistuneet kymmenen viimeisen vuoden aikana. Yrtit antavat ruuille, juomille ja leivonnaisilla viimeisen silauksen sekä antavat makua, väriä ja tuoksua. Yrttejä käyttämällä voidaan vähentää suolan määrää ja niiden sisältämillä fenolisilla yhdisteillä on suotuisa vaikutus ihmisen elimistöön.

Perinteisiä yrttisuosikkeja ovat maustevihanneksiksi kutsutut tilli, persilja ja ruohosipuli, joiden osuus kauppaan toimitettavista ruukkuyrteistä on reippaasti yli puolet. Basilikan suosio on ollut tasaisessa kasvussa, ja sitä kulutetaan tänä päivänä suunnilleen saman verran kuin muita yrttejä yhteensä. Ammattiviljelijöiden valikoimissa on noin 30 erilaista tuoreyrttiä, joita toimitetaan kaupan tiskille – itse viljelemällä valikoima on lähes rajaton, ja siemeniä on hyvin saatavilla.

Yrttien käytössä on oikeastaan vain mielikuvitus rajana, sekä tietysti omat makumieltymykset. Valinnanvaraa on – rotevista ja vahvoista hentoihin ja mietoihin. Tuoreyrttejä kannatta kokeilla rohkeasti, mutta samalla hienovaraisesti. Aluksi on viisasta pysytellä parissa yrtissä ruokalajia kohden, ja sitten laajentaa valikoimaa asteittain kun tutustuu erilaisiin yrtteihin ja niiden tuomiin makuelämyksiin. Varsinkaan useita voimakkaita yrttejä ei kannata kokeilumielessä yhdistellä, vaan mieluummin käyttää mietoja yrttejä vahvan kaverina.

Jos kasvattamiskärpänen puraisee, ovat yrtit oiva kohde aloittamiselle. Yrttejä voi kasvattaa melkein missä tahansa. Jos ei malta odottaa siementen itämistä ja taimien kasvamista voi valita äärimmäisen helpon ratkaisun: ostaa elintarvikeliikkeestä ruukkuvihanneksia ja siirtää ne onnettoman pienestä kasvatusruukusta hieman isompaan ruukkuun. Tasaisella kastelulla ja säännöllisellä lannoituksella herkkua riittää ainakin koko kesän. Kukat kannattaa nyppiä pois, ettei kasvi käytä turhaan energiaa siementen tekoon.

Kaupan maustehyllyn kuivattuihin yrtteihin tottuneille lienee paikallaan vinkata, että ruokaohjeiden teelusikallinen kuivattuja yrttejä vastaa yhtä tai kahta ruokalusikallista tuoreita ja hienonnettuja yrttejä. Ja eikun herkuttelemaan!

Herkuttelussa kannattaa muistaa myös aiempien vuosien Vuoden vihannekset:

• 2011   lanttu ja nauris
• 2010   keräkaalit
• 2009   kurkku
• 2008   punajuuri
• 2007   salaatit
• 2006   parsakaali
• 2005   paprika
• 2004   palsternakka
• 2003   kesäkurpitsa
• 2002   tomaatti
• 2001   kukkakaali
• 2000   porkkana

Meidän tulee kiittää keskiaikaisia luostareita siitä, että puutarhanhoito ja puutarhataide löysivät tiensä myös tänne karuun Pohjolaan. Erityisesti yrttitarhat olivat tärkeitä – jopa siinä määrin, että niitä pidettiin luostarin toiseksi pyhimpänä paikkana varsinaisen kirkkosalin jälkeen. Toki  luostareihin kuului myös vihreää tilaa, jossa rauhoittua, levätä ja meditoida.

Luostareissa viljeltiin ensisijaisesti lääkekasveja, mutta myös ruoanlaittoon käytettäviä kasveja sekä kasveja joiden oli tarkoitus suojata pahoja voimia vastaan. Keskiajan lopulla oletettiin sangen yleisesti, että kasvin ulkonäkö antoi viitteitä siitä, mihin sitä lääkekasvina tulisi käyttää. Niinpä sydämen muotoisia lehtiä käytettiin sydänoireiden hoitoon, silmiä muistuttavia kukkia silmäsairauksien hoitoon ja punaisia kasvinosia verenvuotojen tyrehdyttämiseen. Kirkon auktoriteetin heikkeneminen 1500-luvulla vahvisti lääkärien asemaa sekä raivasi tilaa apteekkarien ammattikunnalle. Ennen sitä kaikki lääkkeisiin liittyvä oli ollut tiukasti luostareiden valvonnassa.

Luostareista viljelyinnostus levisi laajasti sekä linnoihin että torppiin – ja niin yleistyivät ”naisten kuningaskunnat”, eli pienet hyötypuutarhat. Naiset osasivat hyödyntää puutarhansa antimia tehokkaasti. Kirkossa saarnan oli tapana olla kovin pitkä, ja niinpä naiset ottivat kirkkoon mukaansa ns. kirkkovihtoja – voimakkaasti tuoksuvista yrteistä (esim. laventeli, timjami ja salvia) tehtyjä pieniä kimppuja, joita huiskuttelivat nenänsä alla pysyäkseen hereillä. Oikeaoppisessa vihdassa piti olla seitsemän eri kasvia.

Munkit toivat Pohjolaan mukanaan kasvin, jonka uskottiin auttavan kihti- ja nivelvaivoihin. Lisäksi sen keväiset vaaleanvihreät lehdet ovat mitä maukkaimpia ja sopivat sekä salaatteihin että yrttimausteeksi. Nykyisin tiedetään kasvin sisältävän myös runsaasti sekä rautaa että c-vitamiinia. Onhan tuo ihan näyttävä kasvi, kun se levittäytyy vihreänä mattona lehtomaisemassa. Mutta miksi se ei voi pysyä poissa puutarhoista, tuo munkkien lahja – vuohenputki (Aegopodium podagraria)!?

Vuohenputki levittäytyy äärimmäisen tehokkaasti, ja tokkopa siitä pelkästään syömällä eroon pääsee. Kasvin maavarret rönsyilevät laajasti, ja vaikka juuria repii maasta parin metrin verran, niin takuuvarmasti sinne jää vielä ainakin toiset kaksi metriä, josta kasvu taas iloisesti yltyy. Vuohenputki leviää myös siemenistä, joten sitä ei missään tapauksessa pitäisi päästää kukkimaan, jos haluaa päästä eroon tuosta ei-toivotusta salaatista!

Vuohenputki valtaa itselleen tilaa – nopeasti ja tehokkaasti. Jos on päässyt käymään niin ikävästi, että tuo rikkakasvi on kokonaan vallannut esimerkiksi perennapenkin, on paras keino kaivaa perennat ylös ja puhdistaa niiden juuristo erittäin huolellisesti.  Kitkeminen on toki ensiapu, mutta se ei poista ongelmaa.

Jos joku kuitenkin päättää yrittää päästä tuosta viheliäisestä rikkariesasta eroon syömällä, niin pitää olla tarkkana! Varoiksi kannattaa vielä katsoa kirjoista tai netistä, että kyseessä varmasti on vuohenputki. Kosteilla paikoilla viihtyvä, hieman kapealehtisempi myrkkykeiso (Cicuta virosa) muistuttaa kovasti vuohenputkea, mutta se on – nimensä mukaisesti – erittäin myrkyllinen ja sitä syöneet on syytä toimittaa oitis lääkäriin.   

Kasvukausi on päässyt kunnolla vauhtiin, ja niinpä myös puutarhojen ei-toivotut kasvit kurkottavat terhakkaana maasta. Siellä täällä paistaa vihreän keskellä keltainen aurinko – voikukat (Taraxacum) ovat puhjenneet kukkaan.

Voikukka on väärässä paikassa viheliäinen rikkakasvi, joka viihtyy erinomaisesti sopivan kosteassa ja ravinteikkaassa maassa. Pelkän lehtiruusukkeen repiminen maasta ei auta – voikukka on monivuotinen juuririkkaruoho ja se leviää herkästi juurenpaloista. Leviäminen voi tapahtua salakavalasti myös kompostimullasta, jos kompostiin on laitettu kitkettyjä voikukkia jotka eivät ole kunnolla kuivuneet. Ja voikukkahan leviää myös siemenestä.

Voikukan kitkemiseen on tarjolla erinäinen määrä erilaisia työkaluja, ja kitkeminen pitää tehdä huolella. Voikukkien hävittämiseen löytyy myös erilaisia täsmämyrkkyjä, jos haluaa harrastaa kemiallista torjuntaa.

Jos voikukat rehottavat puutarhassa, niin miltä kuulostaisi ottaa niistä ilo irti – ennen tuhoamista? Voikukan nuoria lehtiä voi laittaa salaattiin, kukista voi tehdä vaikka viiniä ja paahdetuista juurista saa takuuvarmasti kofeiinitonta korviketta. Voikukkaa on aikojen saatossa käytetty myös nesteenpoistolääkkeenä ja maksarohtona.

Vihertantta ei kuulu voikukkien ylimpiin ystäviin. En halua niitä paistattelemaan päivää keskelle puolivilliä nurmikkoani, enkä varsinkaan valtaamaan kasvimaatani. Tähän aikaan vuodesta voikukkarauta on siis ahkerassa käytössä!

Mutta ei voi kieltää, etteikö niistä saisi jotakin kaunistakin aikaiseksi…

Tukholman puutarhamessuilla yllätyin iloisesti Ruotsin vapaa-ajan viljelyn liiton (FOR Fritidsodlingens riksförbund) messualueesta, jossa yli 30 näytteilleasettajaa antoivat kävijöille neuvontaa sekä myivät taimia ja kaikenlaisia tykötarpeita. Edustettuina olivat omat yhdistykset mm. daalioiden, alppiruusujen, palmujen, kaktusten ja ruusujen harrastajille.

Hauska kuriositeetti oli ’Skandinaviska sällskapet för insektätande växter’. Yhdistys on omistautunut erilaisten hyönteissyöjäkasvien viljelemiselle ja tutkimiselle. Vastaavanlaista yhdistystä ei taida omasta maastamme löytyä, mutta yliopistojen kasvitieteen laitokset ovat myös tästä kasvien ryhmästä hyvin perillä. Kannattaa siis käydä kasvitieteellisissä puutarhoissa bongaamassa vihreitä hyönteissyöjiä.

Hurmaava uusi tuttavuus oli myös ’Svenska Bonsaisällskapet’, jonka meikäläinen vastine lienee Bonsai-seura Kitabi Finland.

Mänty (Pinus sylvestris), pihlaja (Sorbus aucuparia), pelargoni (Pelargonium) tai kuunlilja (Hosta) eivät ole sellaisia kasveja, jotka lonkalta tulisivat mieleen kun puhutaan ruukkupuista. Mutta eihän tuota harrastusta rajoita mikään muu kuin oma mielikuvitus!

Hyviä vinkkejä ja neuvoja bonsaista innostuvalle löytyy Suomalaisen bonsai-yhteisön foorumilta.

Monessa puutarhassa narsissit ja tulppaanit julistavat kevään olevan täydessä vauhdissa. Sipulikasvit vievät yleensä huomion ensimmäisenä kukkivilta perennoilta, eli esikoilta.

Esikkojen (Primula) suku on laaja – siihen kuuluu lähes 400 Euroopasta ja Aasiasta kotoisin olevaa lajia. Perennaryhmissä esikot jäävät helposti toiseksi kasvien elinkamppailussa, mutta pensaiden alla tai kivikkoryhmissä ne ovat oivia ja hurmaavia kevään lähettiläitä.

Kevätesikko (Primula veris) kasvaa luonnonvaraisena lounaisimmassa Suomessa. Se on myös Ahvenanmaan maakuntakukka. Koristekasvina sillä on maassamme pitkä historia – se on mainittu puutarhakasvien joukossa jo 1600-luvun lopulla.

Kevätesikkoa ei ole kuitenkaan kasvatettu pelkästään koristeeksi, vaan sitä on käytetty myös rohtokasvina yskässä limaa irrottavana, sekä hien ja virtsan eritystä lisäävänä. Elias Lönnrot kirjoitti Flora Fennicassa näin: ”Kukat viinaan rohdoksi hyviä. Myös kiitetään niistä sokurin ja sitruunan kanssa vedessä käyttämällä viiniä saatavan, juuri parantaa juomisen maulleen, lehdet kelpaavat keväällä salaatiksi.”  Rohtokokeilut kannattanee kuitenkin jättää sikseen, koska esikot ovat myrkyllisiä, vaikka ne pienenä määränä syötynä eivät aiheuta oireita.

Pohjoismaisessa mytologiassa kevätesikko on omistettu Freijalle – rakkauden jumalattarelle. Sillä on uskottu olevan myös suojeleva vaikutus ja sen on uskottu auttavan löytämään aarteen. Lisäksi sen on uskottu häätävän pois sairautta, parantavan muistia sekä auttanut säilyttämään nuoruuden tai elvyttämään jo kadonneen nuoruuden.

Kevätesikko (engl. cowslip) on myös päässyt mukaan Shakespearen tuotantoon. Myrskyn (The Tempest) viidennen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa Ariel (ilmahenki) lausahtaa:

Where the bee sucks, there suck I
In a cowslip’s bell I lie.

Suomenkielisessä käännöksessä (Paavo Cajander, 1958) kevätesikko on kuitenkin vaihtunut kieloon:

Mettä kukist’ imaisen ma
Kielon kuvuss’ asustan

Hurmaava kasvi, tuo kevätesikko! Lisää tietoa siitä löytyy mm. kerrassaan upeasta Luontoportista.

Parvekepuutarhuroinnin vahvin ja elinvoimaisin trendi lienee tällä hetkellä hyötykasvien viljely. Kymmenisen vuotta sitten Hyötykasviyhdistys opetti meille, että porkkanoita voi kasvattaa parvekkeella vaikka ämpärissä. Sen jälkeen tulivat jokakodin yrttiviljelmät parvekkeelle tai ikkunalaudalle. Nykyisin lukuisat vihertuotteita tarjoavat ovat tuoneet markkinoille erilaisia parvekekasvihuoneita ja parvekeviljelyyn tarkoitettuja viljelylaatikoita.

Silver Line seinämallinen kasvihuone                           (NetAnttila)

Kekkilän parvekeviljelysetti

Hyvä niin, koska oman ruoan tuottaminen parvekkeella ei ole kenellekään ylivoimainen tehtävä. Ja mikä on sen maukkaampaa kuin salaatti, jonka kasvua on saanut seurata siemenvaiheesta asti, rakkaudella kasvatetut tuoreet yrtit tai itse viljellyt punaposkiset ja maukkaat tomaatit.

On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että parvekeviljelyyn ei tarvita sangen hintavia ”valmisvarusteita”. Ripauksella mielikuvitusta ja hyppysellisellä kokeilunhalua pääsee hyvin alkuun. Porkkanoita voi todellakin kasvattaa vaikka ämpärissä.

Parvekkeiden hyötykasvitrendi ja mielikuvituksen käyttäminen olivat hienosti edustettuina Nordiska trädgårdar –messujen ideaparvekkeissa. Monen parvekkeen sisustuksessa oli myös kierrätys kunniassa. Kyllä noilla varmaan viihtyisi…