Vihertantan tarinoita

Pidätkö kamomillateestä? Etkö voi elää ilman valkosipulia? Onko pakastimesi täynnä mustikoita? Jos vastasit johonkin ’kyllä’, niin olet lääkekasvikäyttäjä. Kaikki kolme – teesi maustaja kamomillasaunio (Matricaria chamomilla), valkosipuli (Allium sativum) ja mustikka (Vaccinium myrtillus) – hoitavat kaikenlaisia vaivoja, sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Kasveista on valmistettu lääkkeitä antiikin ajoista lähtien. Ensimmäiset yliopistot perustettiin 1100-luvulla ja jo 1200-luvulla niihin liitettiin lääketieteelliset tiedekunnat. Luonnontieteet olivat keskeinen oppiaine lääketieteen opinnoissa. Koska kasvit liittyivät kiinteästi lääkkeiden valmistamiseen, tuli monesta lääkäristä myös kasvitieteilijä. Ei siis ole sattumaa, että vanhat kasvitieteelliset puutarhat Euroopassa ovat syntyneet nimenomaan lääketieteellisen tiedekunnan yhteyteen.

Vuonna 1545 perustettu Padovan yliopiston kasvitieteellinen puutarha on maailman vanhin edelleen alkuperäisellä paikallaan sijaitseva puutarha. (kuva: Orto Botanico Padova)

Pitkään lääkärit vannoivat signatuuriopin nimeen. Sen mukaan kasvin muoto tai väri kertoo sen lääkinnällisistä ominaisuuksista. Orvokeilla (Viola) on sydämen muotoiset lehdet, joten niitä pidettiin varmana sydänvaivojen parantajana. Verenvuotoa hoidettiin punajuurimehulla, ja kasveilla, joilla on munuaisen muotoiset lehdet hoidettiin munuaisvaivoja. Mukulaleinikin (Ranunclus ficaria) juuret näyttävät peräpukamilta, ja sitä pidettiin todisteena siitä, että niillä voidaan poistaa tuo vaiva.

Berliinin kasvitieteellisessä puutarhassa lääkekasvit on istutettu ihmisruumiin muotoon. (kuva: bgbm.com)

Suomessa kasvitiede kuului lääkärien koulutukseen Turun Akatemiassa vuodesta 1641 lähtien. Turun Akatemian toiminta siirrettiin Helsinkiin vuonna 1828, ja vuotta myöhemmin Helsingin Kaisaniemeen muutti vuonna 1678 perustettu kasvitieteellinen puutarha. 1800-luvun puolessa välissä kasvitiede vaihtui lääkäriopinnoissa farmakologiaan.

Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kasvihuone.

Farmakologia sai alkunsa lääkäreiden, apteekkarien ja kemistien yhteistyöstä. 1800-luvun alussa kasveista opittiin eristämään niiden aineosia puhdistettuina kemiallisina aineina. Kasveista tuli lääkeaineiden raaka-ainetta. Näin lääkeaineiden laatu saatiin tasaisemmaksi ja annostelu täsmällisemmäksi. Perusta nykyiselle lääketeollisuudelle oli luotu.

Lääketeollisuuden synty 1900-luvun taitteessa syrjäytti melko nopeasti perinteisen lääkekasvien käytön. Se synnytti vastareaktiona herbalismin, jonka suosio on kasvanut valtavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nykyisin myös monen kasvin terveysvaikutteista tehdään yliopistoissa tieteellistä tutkimusta. Ympäri käydään ja yhteen tullaan…

’Naisten vaivojen’ hoitoon sopivista kasveista löytyy tarina. Muihin vaivoihin palaan myöhemmin.

Suomalainen piha- ja puutarhakulttuuri on käynyt läpi aikamoisen mullistuksen viimeisen 70 vuoden aikana. Pihat ja puutarhat eivät kuitenkaan ole muuttuneet erillään muusta kehityksestä, vaan heijastavat itse asiassa vahvasti muutoksia sekä yhteiskunnassa että arkkitehtuurissa.

Aika ajoin asiakkaani kysyvät minulta mitä kasveja ’saa’ ja mitä ’ei saa’ laittaa omalle pihalle. Taustalla on pohdinta oman kodin ja pihapiirin edustamasta aikakaudesta, ja valitettavan usein myös tuttavan tokaisusta, että ”ethän sinä voi sellaista laittaa tällaiselle pihalle!”. On toki hienoa ja arvokasta kunnioittaa perinteitä, mutta mielestäni joku yksittäinen kasvilaji ei perinnettä tuhoa. Jos joku rakastaa tuijia (Thuja) ja ehdottomasti haluaa sellaisen rintamamiestalonsa pihalle, niin siitä vaan. Tokkopa kukaan yrittää löytää rintamamiestalonsa olohuoneeseen mustavalkoista putkitelkkaria, vaikka sellainen jos mikä olisi talon henkeen sopiva…

Edustan siis kasvivalintojen suhteen liberaalia koulukuntaa. Eikä talon ja pihapiirin aikakautensa mukaisen hengen luominen ole ensisijaisesti yksittäisistä kasveista kiinni, vaan kyse on kokonaisuudesta. Kokonaisuuteen vaikuttaa monet tekijät, ja niiden oivaltaminen edellyttää usein pienimuotoista henkistä aikamatkaa oikealle vuosikymmenelle. Vuosien saatossa pihatuotteiden ja –kasvien tarjonta on kasvanut räjähdysmäisesti, joten aikamatkan lisäksi oikeanlaisen kokonaisuuden luominen edellyttää myös omanlaistaan luovuutta.  Uudet materiaalit palvelevat usein vanhoja paremmin, kunhan niitä käytetään menneen ajan henkeen sopivalla tavalla.

On toki jokaisen oma asia haluaako pihan henkivän talon aikakautta. 2000-luvun puutarhakulttuuri on äärimmäisen salliva – tyylejä ja teemoja löytyy takuuvarmasti jokaisen makuun. Tiukan symmetrian ja kurinalaisen värimaailman ystävä on aivan yhtä ”pihatrendikäs” kun rönsyilevän, runsaan ja väreiltään riemunkirjavan pihan omistaja. Eläköön valinnan vapaus!

Koska moni kuitenkin jossakin määrin tuntuu pohtivan oman pihan syntyajan tyylejä ja kasveja, niin päätin ottaa sodanjälkeiset, viime vuosituhannen pihat tarinoinnin aiheeksi.

Niinpä tämä on pienimuotoisen juttusarjan johdanto. ”Stay tuned…”

Sarjan osat löydät täältä:

• 1940-50 -luku: Juoksuhaudantien aikalaiset
• 1950-60 -luku: Puutarhassa pärisee
• 1960-70 -luku: Tiiliä ja tasakattoja
• 1980-luku: Näyttäviä lehtiä
• 1990-luku: Paluu menneeseen
• 2000-luku: Antaa kaikkien kukkien kukkia

Kyllä maailma on tulvillaan kaikenlaista hienoa! Eikä siitä mihinkään pääse, että verkon kautta pääsee tutustumaan kaikenlaiseen sellaiseen, jota ei edes tiennyt olevan olemassa. Kenties minulla oli iso aukko sivistyksessä, kun en tuntenut Flora Danicaa, johon hurahdin täysin.

Hurahtaminen sai alkukipinänsä Puutarhanaisten vuosikokousesitelmästä. Esitelmän piti Heinolan kaupunginmuseon johtaja Kari-Paavo Kokki, joka toimii myös Glorian Antiikki –lehden  erikoisasiantuntijana. Aiheena olivat kukat sisustuksessa eri aikakausina, ja esitelmän lopussa Kokki kertoi Heinolan museon olevan erityisen ylpeä Flora Danica -astioista, joita ovat saaneet testamenttilahjoituksena. Museolla ei kuulemma olisi mitään mahdollisuuksia ostaa sellaisia.

Esitelmöitsijä

Alkuperäinen Flora Danica –astiasto sai alkunsa vuonna 1790, kun Tanskan kruununprinssi Frederik tilasi lahjan Venäjän keisarinna Katariina II:lle (myös Katariina Suurena tunnettu). Astiasto ei kuitenkaan koskaan päätynyt Venäjälle, koska Katariina otti ja kuoli vuonna 1796, eikä astiasto ollut silloin vielä valmis. Tuo alkuperäinen astiasto on Tanskan hovin omaisuutta, ja sitä käytetään kuulemma joskus kun on riittävän arvokkaat syömingit.

Posliinitehdas Royal Copenhagen on tehnyt alkuperäisistä astioista replikoita, ja niitä voi ostaa nettikaupasta. Kaupan halvin tuote on 14 cm lautanen, jonka hinta on 712 euroa. Soppakulhosta joutuu pulittamaan yli 16.000 euroa…

Flora Danica lautanen 14 cm – 712 euroa (kuva: Royal Copenhagen nettikauppa)

Flora Danica soppakulho 500 cl – 16.248 euroa  (kuva: Royal Copenhagen nettikauppa)

Mutta en minä astioihin hurahtanut, vaan noissa astioissa oleviin kasvikuviin.  Kuvat ovat Flora Danicasta, kerrassaan huikeasta kasviosta.  Vuonna 1753 Kööpenhaminan yliopiston kasvitieteen professori G. C. Oeder ehdotti, että julkaistaisiin kuvat kaikista Tanskan luonnonkasveista. Kasvion ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1761 ja viimeinen 123 vuotta myöhemmin. Projekti oli Tanskan hovin rahoittama.

Flora Danica koostuu 51 osasta ja kolmesta lisäosasta. Se pitää sisällään 3.240 kuparikaiverrettua  levyä, joista otetut vedokset värjättiin käsin. Levyistä tehtiin myös mustavalkoisia ”halpisversioita”, joita jaettiin piispoille. Heidän tehtävänä oli varmistaa, että kasvion alkuperäinen tavoite – kasvattaa kansan tietoutta kasveista – leviäisi.

Tussilago farfara – leskenlehti (kuva: Flora Danica)

Anemone ranunculoides – keltavuokko (kuva: Flora Danica)

Campanula patula – harakankello (kuva: Flora Danica)

Fragaria vesca – ahomansikka (kuva: Flora Danica)

Hurahtaminen tuohon uskomattomaan käsityöhön on nykyihmiselle todella helppoa, koska Tanskan kansalliskirjasto on skannannut kaikki alkuperäiset värivedokset, ja julkaissut ne verkkoon.  Tutustu omalla vastuulla!

Olen havainnut, että ihmiset voi – hieman kärjistäen – luokitella kahteen ryhmään sen perusteella miten he säilyttävät tärkeitä papereitaan. Toiset ovat ’muovitasku-lokerikko-välilehti’ –ihmisiä  ja toiset ovat ’kasaihmisiä’. Itse kuulun tuohon ensiksi mainittuun ryhmään, ja kenties siksi minua kiehtoo suuresti kasvien systemaattinen luokittelu.

Vielä 1950-luvulla suomalaiset koululaiset opiskelivat biologian tunneilla Carl von Linnén silloin jo noin kaksisataa vuotta vanhaa kasvijärjestelmää. Linné luokitteli kasvit heteiden määrän ja sijainnin mukaan 24 luokkaan. Tuon luokittelunsa – ’Clavis systematis sexualis’ – Linné esitteli ensimmäistä kertaa vuonna 1735 julkaisemassaan teoksessa ’Systema Naturae’.

(kuva: Wikimedia Commons)

(kuva: Wikimedia Commons)

Kun luontoa lähdetään lokeroimaan, niin eihän sitä voi jättää pelkästään kasveihin. Linné luokitteli myös eläimet kuuteen ja mineraalit neljään luokkaan. Vaatimattomaksi tuota Ruotsin sadan kruunun seteliä koristavaa aatelisherraa ei voi kutsua – hänen sanotaan tokaisseen, että ”Luoja loi, Linné järjesti”.

Nykyisin Linnén kasvien luokittelu on jo vanhentunut. Hänen luoman luokittelumenetelmän heikkous on se, että heteitä ja emiä voi olla samoja määriä myös sellaisilla kasveilla, jotka eivät ole toisilleen sukua.  Niinpä kasvit nykyisin luokitellaan evoluutiobiologian pohjalta. Jokaisella kasvilla on oma ’sukupuu’, joka ei juurikaan poikkea sukututkijoiden meille ihmisille tuottamista vastaavista. Eliöiden luokittelutiedettä kutsutaan kladistiikaksi.

(kuva: University of Toronto)

Carl von Linnén suuruus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään luokitteluun. Hän nimittäin keksi sen, miten yksinkertaistaa lajien nimistöä. Häntä selvästikin turhautti se, että eri lähteissä eri lajeilla oli – lähteen kirjoittajasta riippuen – erilaiset nimet. Lisäksi nimet olivat äärimmäisen pitkiä. Ja kirjoihin painetuilla nimillä ei sitten taas ollut mitään tekemistä sen kanssa, miksi kansa ko. kasvia (tai eläintä) kutsui. Nimet vaihtelivat sekä kielen että kieliryhmän sisällä eri seutujen välillä. Ota tuosta nyt selvää…

Niinpä Linné tarjosi ratkaisuksi sen, että jokaisella lajilla on kaksiosainen, yksiselitteinen nimi. Nimen alkuosa viittasi sukuun ja loppuosa lajiin. Nimen kieleksi Linné valitsi latinan, koska se oli sen aikainen oppineiden yhteinen kieli.  Kasvien uusi nimistö esiintyy ensimmäistä kertaa Linnén vuonna 1753 julkaisemassa teoksessa ’Species Plantanum’.

(kuva: Wikimedia COmmons)

Suvut ja lajit ovat muuttuneet moneen kertaan Linnén ajan jälkeen, mutta hänen luoma nimeämisen periaate on edelleen voimassa. Jokainen uusi laji saa tuon 260 vuotta vanhan periaatteen mukaisesti kaksiosaisen nimen.

Kenties tuosta Linnén käyttämästä nimeämisen kielestä juontaa juurensa se, että sangen yleisesti puhutaan kasvien ”latinalaisesta nimestä”. Jos pieni saivartelu sallitaan, niin pitäisi puhua kasvien tieteellisestä nimestä. Kaikki kun ei enää ole latinaa, vaikka siltä kuulostaakin…

Kiitos kaikille Vihertantan 1-vuotiskilpailuun osallistuneille!

Arvonnassa onnetar suosi Virpiä, jolle nyt toimitetaan Enrica Stabilen kirja ’Sisusta ulkona’.

Ja nyt on aika paljastaa tietovisan oikeat vastaukset:

Ketkä toivat vuohenputken Suomeen?

Yleisimmän tiedon mukaan saamme kiittää munkkeja vuohenputkesta. Joidenkin kaivauslöytöjen mukaan on kuitenkin viitteitä siitä, että jo viikingit olisivat käyttäneet vuohenputkea ravintonaan.  Myös oopiumunikko (Papaver somniferum), hullukaali (Hyoscyamus niger) ja rohtosalkoruusu (Althea officinalis) ovat kasveja, jotka saattavat olla viikinkien tuomisia, vaikka niiden tulo Pohjoismaihin on aiemmin liitetty keskiajan luostaripuutarhoihin.

Viikingit myös veivät kasveja – esimerkiksi hampun (Cannabis sativa) uskotaan kulkeutuneen Pohjois-Amerikkaan viikinkien mukana. Hamppu oli viikingeille tärkeä kasvi köysien, purjeiden, vaatteiden ja kalaverkkojen valmistuksessa.

Hansakauppiaita saamme kiittää puutarhakulttuurin tuomisesta maahamme. Heidän mukanaan meille kulkeutuivat mm. fenkoli, eli ”saksankumina” (Foeniculum vulgare), basilika, eli ”saxan minttu” (Ocimum) ja sinilupiini, eli ”saxan carvas papu” (Lupinus angustifolius).

Stockholms Medeltidsmuseum

Mikä on vuoden vihannes 2013?

Tämän vuoden vihannes on chilit. Porkkana oli vuoden vihannes vuonna 2000 ja parsakaali vuonna 2006.

Vuoden Vihanneksen valitsevat vuosittain puutarha-alan keskusjärjestö Puutarhaliitto ry ja Kotimaiset Kasvikset ry apunaan muut alan järjestöt ja asiantuntijat. Valinnan tavoitteena on monipuolistaa vihannesten käyttöä ja tuntemusta. Vuoden Vihannes on valittu ensimmäisen kerran vuonna 1967.

Kuva: kukkainfo.fi

Minkä järven rannalla sijaitsee kasvitieteellinen puutarha Giardini Botanici Villa Taranto?

Giardini Botanici Villa Taranto on Lago Maggioren rannalla, Pallanzossa. Italian toiseksi suurimmalla järvellä puutarhojen ystävän kannattaa ehdottomasti vierailla myös  Borromeon saarilla. Alla pieni pätkä elävää kuvaa Isola Bellalta:

Italian suurimman järven – Lago di Gardan – rannan Gardonessa  on Giardino Botanico André Heller. Tuo puutarha tunnettiin vielä joitakin vuosia sitten nimellä Giardino Botanico Hruska – perustajansa, Venäjän viimeisen tsaarin hammaslääkärin,  Arturo Hruskan mukaan.

Gardajärven rannalta voi myös kiemurrella ylös vuoristoteitä Ferrara di Monte Baldoon, jossa sijaitsee Orto Botanico – Rifugio Novezzina. Tuossa puutarhassa. joka sijaitsee yli 1232 m merenpinnan yläpuolella, voi ihailla vuoriston kasveja – osa kotoperäisiä Monte Baldolta.

Kolmikon pienimmän järven – Lago Comon – rannalla sijaitsee Orto Botanico Villa Carlotta.

Helsingin kaupungin talvipuutarha avattiin yleisölle 1.10.1893, joten syksyllä siellä kenties vietetään 120-vuotisjuhlia.  Talvipuutarhan rakennutti kenraalimajuri Jakob Julius af Lindfors, joka lahjoitti rakennuksen Suomen puutarhayhdistykselle. Yhdistys piti alueella puutarhakoulua, mutta ajautui talousvaikeuksiin ja myi talvipuutarhan Helsingin kaupungille vuonna 1907.

Kaupunki on alusta asti kunnioittanut af Lindforsin tahtoa – kaupunkilaiset (ja muutkin kiinnostuneet) saavat tutustua talvipuutarhaan maksutta. Puolitoista vuotta kestäneen remontin takia suljettuna olleen talvipuutarhan ovet avattiin yleisölle viime vuoden helmikuussa. Jotkut vanhoista kasveista kuolivat väliaikaisessa säilytyspaikassaan, mutta monet selvisivät – ja uusia kasveja on tuotu Tarton yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta.

Talvipuutarhan lumoa voi käydä ihailemassa kuutena päivänä viikossa – arkisin (ti-pe) tosin hieman epäkiitolliseen aikaan työssäkäyvien näkökulmasta. Viikonloppuisin (la-su) talvipuutarha on avoinna klo 12-16.

Pakkaspäivänä elävän vihreän näkeminen tekee sielulle hyvää! Joulun kukkijat ilahduttavat vielä tammikuussakin, ja kausikukista seuraavaksi vuorossa olevat pääsiäisen aikaan kukoistavat pääsiäisliljat ja tulppaanit.

“No two gardens are the same.  No two days are the same in one garden.”    * Hugh Johnson *

Sanotaan, että ”nuorena vitsa väännettävä”. Omalta osaltani se vääntäminen joka tapahtui 1970-luvulla kantoi hedelmää 2010-luvulla aikuisiän alanvaihdon muodossa. Sadan vuoden aikana tuhannet muut nuoret vitsat ovat saaneet osallistua samaan vääntämiseen – nimittäin koulukasvitarhatoimintaan.

Helsingin ensimmäinen koulukasvitarha perustettiin vuonna 1912, ja tällä viikolla juhlitaan toiminnan sataa vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tullaan julkaisemaan historiikki, joka sisältää tarinoita ja muistoja vuosien varrelta – kirjoittajina mukana olleet.

Kasvatus-lehdessä 1/2012 julkaistiin mielenkiintoinen kirjoitus koulukasvitarhatoiminnan satavuotisesta taipaleesta. Suosittelen lämpimästi tutustumista tämän sangen heikosti tunnetun, mutta erittäin upean toiminnan vaiheisiin – kaupunkiviljelyä parhaimmillaan!

Nykyisin kasvitarhatoiminnasta vastaa Lasten ja nuorten puutarhayhdistys. Yhdistys on hyvin aktiivinen ja järjestää runsaasti erilaista toimintaa. Yhdistyksellä on myös blogi, jossa kirjoittajat kertovat kasvitarhan elämästä omasta näkökulmastaan.

Onnea satavuotiaalle toiminnalle, ja yhdistykselle menestystä vähintään seuraavalle sadalle vuodelle!

Toukokuussa Kumpulassa oli vielä hiljaista…

Puutarha-alan koulutuksella on maassamme pitkät perinteet. Maamme ensimmäinen puutarhakoulu perustettiin Kupittaalle vuonna 1841. Koululla oli neljä oppilasta. Turun Kupittaanpuistoa pidetään maamme vanhimpana ja laajimpana kaupunkipuistona. 1800-luvun loppupuolen Helsingissä kauppaneuvos Henrik Borgström ja Finska Trädgårdsförening -yhdistyksensä oli asettanut tavoitteeksi kunnollisen puutarhurikoulutuksen saamista maahamme. Nykyisen Helsingin kaupunginpuutarhan  alueella toimikin aikoinaan kaksivuotinen puutarhakoulu, jonka toiminta kuitenkin tyrehtyi yhdistyksen ajauduttua talousvaikeuksiin.

Lähteet eivät kerro olivatko nuo ensimmäiset koulutukset sukupuolten osalta tasa-arvoisia. 1800-luvulla julkaistiin ensimmäiset oppaat, jotka vihkivät naiset sopivan vähähikisten puutarhatöiden suorittamisen saloihin. Nainen puutarhurina ei kuitenkaan tullut kysymykseen! Työläisnaisille sopivia puutarhan tehtäviä olivat rikkaruohojen kitkentä sekä hedelmien ja marjojen poiminta. Ylemmän luokan naisille soveliaita tehtäviä olivat ensisijaisesti pienimuotoinen puutarhapipertely sekä kasvien keräily. Mutta kun ruohonleikkuri oli keksitty, niin sitä markkinoitiin naisnäkökulmalla. Laitetta on niin helppo käyttää, että jopa nainen suoriutuu siitä.

Kuva kirjasta ’I en trädgårdsmästares fotspår’

Maailma on kuitenkin muuttunut. Nykyisin reilusti yli puolet puutarha-alan opiskelijoista on naisia. Puutarhuriopiskelijanaiset hallitsevat traktorin ja bobcatin käytön siinä missä miehetkin. He myös hoitavat – mahdollisesta hikoiluista kärsimättä – trimmaamisen ja pensaiden leikkaamisen niihin tarkoitetuilla (sangen painavilla) 2-tahtilaitteilla, jahka ovat ensin tehneet niitä varten oikean bensasekoituksen sekä tarkistaneet koneen kunnon ja öljyt. Eläköön uusi aika!

Viherrakentamisen opiskeiljoita Axxell Överbyssä

Kaupungeistamme löytyy alueita, joilla pienet mökit nököttävät vieri vieressä. Nuo ”hobittilat” ovat siirtolapuutarhoja.

Siirtolapuutarhojen juuret ovat 1700-luvun lopun Englannissa, jossa kehittyi ajatus köyhille tarkoitetuista puutarha- ja viljelypalstoista. Laki köyhien puutarhoista säädettiin Englannissa vuonna 1819. Idea siirtyi Manner-Eurooppaan, ja sekä Tanskaan että Saksaan perustettiin köyhien puutarhoja 1800-luvun alkupuolella.

Siirtolapuutarhaliikkeen isänä pidetään kuitenkin saksalaista Dr. Gottlieb Moritz Schreberiä (1806-61), joka oli äärimmäisen kiinnostunut nuorten kasvatuksesta ja kansanterveydestä sekä niiden riippuvuuksista. Ensimmäinen varsinainen siirtolapuutarha perustettiin Schreberin kuoleman jälkeen, vuonna 1869 Leipzigiin. Tuo siirtolapuutarha muotoutui kuitenkin Schreberin kasvatusfilosofian pohjalta – pääpaino oli virkistyksessä ja ulkoilmaelämässä, ei niinkään puutarhaviljelyssä. Ensimmäiset viljelypainotteiset siirtolapuutarhat perustettiin Punaisen Ristin toimesta Berliiniin ja Lübeckiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina.

Suomeen siirtolapuutarhaliike tuli Tanskan ja Ruotsin kautta. Helsingissä aihe oli ensimmäistä kertaa esillä kaupunginvaltuustossa jo 1900-luvun alussa. Suomen ensimmäinen siirtolapuutarha perustettiin kuitenkin Porvooseen vuonna 1915. Helsingin ensimmäinen siirtolapuutarha on vuonna 1918 perustettu Brunakärr koloniträdgård, joka on vanhin alkuperäisellä paikallaan edelleen sijaitseva siirtolapuutarha maassamme. Maailmansotien välisenä aikana perustettiin useita uusia siirtolapuutarhoja, ja hiljalleen ne vakiinnuttivat asemansa tarjoten yhä useammalle kaupunkilaiselle pienen palan omaa maata.

Toisen maailmansodan aikana siirtolapuutarhoja perustettiin moneen kaupunkiin. Viranomaiset halusivat helpottaa elintarvikepulaa luovuttamalla maata siirtolapuutarhoiksi, joissa kaupunkilaiset itse viljelisivät juurikasveja, hedelmiä ja marjoja. Sotavuosina annettiin myös poikkeuslupa pitää siirtolapuutarhoissa eläimiä. Kanat, siat, kanit ja lampaat toivat siirtolapuutarhoihin täysin uudenlaista elämää.

Sodan jälkeen siirtolapuutarhojen merkitys ruokatarpeiden tuottajina väheni, ja niistä tuli ensisijaisesti kaupunkilaisten urbaaneja puutarhalla varustettuja kesämökkejä. Elintarvikkeiden viljelyinnostus on kuitenkin nostanut päätään sangen tasaisesti 1980-luvulta lähtien, kun kiinnostus puhtaita ja lähellä tuotettuja elintarvikkeita kohtaan on ollut kasvussa.  Samalla myös käsillä tekemisen ja palkkatyön vastapainon tarpeesta on tullut yhä useammalle tärkeää. Ei siis ihme, että siirtolapuutarhapalstat ovat tällä hetkellä hyvin kysyttyjä. Silkkaa urbaanilegendaa on kuitenkin se ”tieto” että palstan saamiseksi joutuu jonottamaan vuosikausia. Kannattaa käydä tutkimassa siirtolapuutarhojen ilmoitustauluja! Varsinkin kauden alussa ja lopussa mökkejä on yleensä myynnissä runsaastikin.

Ainakin Helsingissä siirtolapuutarhat ovat kaavoitukselliselta statukseltaan kaupungin puistoaluetta. Alueet ovat sekä kulttuurihistoriallisesti että maisemallisesti arvokkaita, ja niillä on sangen pitkät perinteet. Tästä johtuen Helsingin kaupunki on kirjannut  pelisääntöjä siirtolapuutarhoille. Pelisääntöjen noudattamista valvoo kunkin siirtolapuutarhayhdistyksen hallitus.

Pelisäännöissä ei oteta kantaa siihen, mitä kasveja palstalla kasvatetaan – se on jokaisen viljelijän itsensä päätettävissä. Jotkut haluavat perennoja, jotkut pensaita ja jotkut panostavat hyötykasveihin. Joidenkin mielestä perinnekasvit ovat ainoa oikea valinta, kun taas toiset haluavat kokeilla uutuuksia. Siksi jokainen palsta on – ennemmin tai myöhemmin, ja yleensä kovan työn jälkeen – aikalailla vuokraajansa näköinen.

Haluatko lisää tietoa siirtolapuutarhoista? Käy Siirtolapuutarhaliiton kotisivuilla.

Meidän tulee kiittää keskiaikaisia luostareita siitä, että puutarhanhoito ja puutarhataide löysivät tiensä myös tänne karuun Pohjolaan. Erityisesti yrttitarhat olivat tärkeitä – jopa siinä määrin, että niitä pidettiin luostarin toiseksi pyhimpänä paikkana varsinaisen kirkkosalin jälkeen. Toki  luostareihin kuului myös vihreää tilaa, jossa rauhoittua, levätä ja meditoida.

Luostareissa viljeltiin ensisijaisesti lääkekasveja, mutta myös ruoanlaittoon käytettäviä kasveja sekä kasveja joiden oli tarkoitus suojata pahoja voimia vastaan. Keskiajan lopulla oletettiin sangen yleisesti, että kasvin ulkonäkö antoi viitteitä siitä, mihin sitä lääkekasvina tulisi käyttää. Niinpä sydämen muotoisia lehtiä käytettiin sydänoireiden hoitoon, silmiä muistuttavia kukkia silmäsairauksien hoitoon ja punaisia kasvinosia verenvuotojen tyrehdyttämiseen. Kirkon auktoriteetin heikkeneminen 1500-luvulla vahvisti lääkärien asemaa sekä raivasi tilaa apteekkarien ammattikunnalle. Ennen sitä kaikki lääkkeisiin liittyvä oli ollut tiukasti luostareiden valvonnassa.

Luostareista viljelyinnostus levisi laajasti sekä linnoihin että torppiin – ja niin yleistyivät ”naisten kuningaskunnat”, eli pienet hyötypuutarhat. Naiset osasivat hyödyntää puutarhansa antimia tehokkaasti. Kirkossa saarnan oli tapana olla kovin pitkä, ja niinpä naiset ottivat kirkkoon mukaansa ns. kirkkovihtoja – voimakkaasti tuoksuvista yrteistä (esim. laventeli, timjami ja salvia) tehtyjä pieniä kimppuja, joita huiskuttelivat nenänsä alla pysyäkseen hereillä. Oikeaoppisessa vihdassa piti olla seitsemän eri kasvia.

Munkit toivat Pohjolaan mukanaan kasvin, jonka uskottiin auttavan kihti- ja nivelvaivoihin. Lisäksi sen keväiset vaaleanvihreät lehdet ovat mitä maukkaimpia ja sopivat sekä salaatteihin että yrttimausteeksi. Nykyisin tiedetään kasvin sisältävän myös runsaasti sekä rautaa että c-vitamiinia. Onhan tuo ihan näyttävä kasvi, kun se levittäytyy vihreänä mattona lehtomaisemassa. Mutta miksi se ei voi pysyä poissa puutarhoista, tuo munkkien lahja – vuohenputki (Aegopodium podagraria)!?

Vuohenputki levittäytyy äärimmäisen tehokkaasti, ja tokkopa siitä pelkästään syömällä eroon pääsee. Kasvin maavarret rönsyilevät laajasti, ja vaikka juuria repii maasta parin metrin verran, niin takuuvarmasti sinne jää vielä ainakin toiset kaksi metriä, josta kasvu taas iloisesti yltyy. Vuohenputki leviää myös siemenistä, joten sitä ei missään tapauksessa pitäisi päästää kukkimaan, jos haluaa päästä eroon tuosta ei-toivotusta salaatista!

Vuohenputki valtaa itselleen tilaa – nopeasti ja tehokkaasti. Jos on päässyt käymään niin ikävästi, että tuo rikkakasvi on kokonaan vallannut esimerkiksi perennapenkin, on paras keino kaivaa perennat ylös ja puhdistaa niiden juuristo erittäin huolellisesti.  Kitkeminen on toki ensiapu, mutta se ei poista ongelmaa.

Jos joku kuitenkin päättää yrittää päästä tuosta viheliäisestä rikkariesasta eroon syömällä, niin pitää olla tarkkana! Varoiksi kannattaa vielä katsoa kirjoista tai netistä, että kyseessä varmasti on vuohenputki. Kosteilla paikoilla viihtyvä, hieman kapealehtisempi myrkkykeiso (Cicuta virosa) muistuttaa kovasti vuohenputkea, mutta se on – nimensä mukaisesti – erittäin myrkyllinen ja sitä syöneet on syytä toimittaa oitis lääkäriin.